Kajaanin kaupunginteatteri - Routa-ryhmä, Sissilinna. Markku Hernetkoski - Samuli Reunanen - Sonja Ryhänen: Pirut ja Enkelit. Matka Hugo Simbergin maailmaan. Dramaturgia Samuli Reunanen ja Sonja Ryhänen. Ohjaus Samuli Reunanen. Koreografia Sonja Ryhänen. Lavastus Markku Hernetkoski. Pukusuunnittelu Tiina Siltala. Valosuunnittelu Niko Kurola. Äänisuunnittelu Jaakko Vattulainen. Muusikot Pentti Tolvanen, Henri Pyy ja Janne Räsänen. Musiikin konsultointi ja sävellykset Tapani Komulainen ja Kalle Pakkala. Esiintyjät Mikko Orpana, Juha Häkkänen, Eeva Soivio, Mikka Hammaren, Kirsi Saastamoinen ja Janne Räsänen. Teemanäyttely lämpiössä Aija Heikkinen.
Kun nykysuomalainen kuulee nimen Hugo Simberg, hänelle tulevat yleensä mieleen symbolismia edustaneen kuvataiteilijan luurangot eli kuoleman vertauskuvat ja pirut sekä enkelit. Merkillinen erityispiirre on, että koko joukko hahmottuu melko lempeänä ja kotoisana, kuin laumana kouluttamattomia lemmikkieläimiä.
Kajaanin Sissilinnassa on aloitettu perjantai-illasta lähtien vaellus kohti Hugo Simbergin (1873-1917) maailmaa.
Kuolemantanssimaiset luurangot eivät juhli muualla kuin lämpiössä, jonka pöytään on istutettu yksi muovinen lajin edustaja. Lämpiö postikortin kokoisine Simbergin teosten jäljennöksineen ja edesmenneen pääsiäisen rairuohot mieleen tuovine installaatioineen on yksi osa kainuulaisten yritteliästä Simberg-iltaa.
Simberg-brandeista ainut luurankoja edustava jättäytyy siis sovinnolla varsinaisen esitystilan ulkopuolelle ellei lukuun oteta esiintyjistä Juha Häkkästä, jonka esiintymisasun oleellinen osa on husaaripunosliivi - ilmiselvä luurankoviite!
Entäpä ne kaksi muuta taattua Simberg-brandia, pirut ja enkelit, jotka ovat uutuusproduktion nimessäkin?
Mikko Orpana pyörii lavalla mitä sulkasatoisimpana enkelinä jos tosin monen muunakin. (Tulkitsevathan lavalla olevat näyttelijät pelimannia lukuunottamatta vähintäänkin viittä eri puolta Simbergista.) Mutta ainoallakaan viidestä näyttelijästä ei repaleisesta housuntakamuksesta vilahtele tupsuhäntään viittaavaa. Pirut jäävät siis enkeliä viitteellisemmiksi.
Varsinaisen näköispatsaan rakentamiseen kajaanilaistyöryhmä ei ole matkallaan tämänkertaisen taiteilijan maailmaan tähdännyt. Jos olisi, niin varmaankin se olisi kutsunut vierailijaksi suomenruotsalaisen näyttelijän Johan Simbergin, joka on kuin ilmetty edesmennyt sukulaisensa.
Mihin siis kajaanilaiset tähtäävät? Kertomaanko tavallisen tarinan kärsivästä taiteilijasta ja siitä, kuinka huonosti aikalaiskriitikot omaperäistä taiteilijaa ymmärsivät vaikkapa vain kehottaessaan tätä jättämään sikseen pienet pirut ja muut mielikuvituksen houruluomat ja siirtymään vakavasti tosielämän ja luonnon tutkimiseen?
Jotakin siihen suuntaan. Tällainen korostus alleviivautuu erityisesti pitkässä Tampereen Johanneksen kirkon eli nykyisen tuomiokirkon freskojenmaalauskohtauksessa.
Tunnin ja vartin tulkinta Simbergin 44 vuotta kestäneestä elämästä on monitaiteellinen yritys kuvata visualistin taiteilijantaival sen etapilta toiselle kronologisesti, vain muutamalla takaumalla rytmiä rikkoen. Kaikki tämä toteutetaan selvästikin vuoden 2000 Ateneumin suuren Simberg-näyttelyn materiaalia hyödyntäen!
Tanssin, musiikin ja puheteatterin sekä niihin nivoutuvan skenografian keinoin pyritään tosissaan tekemään totaalista taidetta ja manaamaan henkiin 2000-luvun alun rokkaavin ja siis kajaanilaisille tunnusomaisin keinoin simbergiaaninen aika.
Pyrkimys totaaliseen taiteeseen ei sinänsä ole mikään uusi idea. Aiemmin kokonaistaideteosta yritettäessä on syntynyt lähinnä oopperaa, jota ei siis enää tarvitse keksiä uudelleen.
Oopperoiden keskiössä ovat kuvantekijät olleet melko harvoin - toki sentään joku Vincent van Gogh tai La Bohemessa kuvantekijät ovat oopperaan henkilöiksi kelvanneet. Muilla estradeilla meillä Suomessakin on vaihtelevin keinoin tulkittu etenkin puheteatterin puolella niin Helene Schjerfbeckin, Vilho Lammen, Vincent van Goghin, Venny Soldan-Brofeldtin, Pekka Halosen, Wrightin veljesten kuin Kalervo Palsan, jopa Hugo Simberginkin, elämää. Ja onhan Simbergia tehty aiemminkin tanssien: Jorma Uotinen on näyttänyt aiemmin Hallaa tulkitessaan, mihin saakka tällä alueella voidaan yltää.
Tanssilla, musiikilla ja puheella maustettu keitos osoittautuu yllättävän sovinnaiseksi matkaevääksi Simbergin maailmaan tämänkertaisessa Sissilinnan areenateatteriksi pyöräytetyssä tilassa.
Simbergin elämä käydään läpi oppituntimaisesti ja hänen mielikuvituksellinen luova taiteensa siirretään esittävien taiteiden kielelle arkisesti, välistä jopa nuhruisesti. Symbolistisen fantasian välittyminen ei liene alunkaan perin ollut keskeisen tärkeää. Ainakaan satumainen puoli ei tulkinnassa korostu. Oma osuutensa tämäntapaiseen vaikutelmaan lienee Tiina Siltalan resupekkapuvustuksellakin.
Joitakin tosiherkullisia kohtauksia tunnin ja vartin kuolemantanssissa on. Esimerkiksi Mikka Hammaren tekee nuoren Simbergin oppimestarista Akseli Gallen-Kallelasta mitä oivaltavimman karrikatyyrin yhden ainoan nasevasti mitoitetun tanssin aikana.
Kuinka totinen yritys on kysymyksessä, selviää kyllä jo esityksen tunnuksesta, jossa valokuvaaja on pyrkinyt sijoittamaan näyttelijäviisikon samanlaiseen sommitelmaan kuin on maalaus Tuuli puhaltaa vuodelta 1897. Tuo maalaushan on jo ilmaisultaan mitä tanssillisin. Samoin monissa tansseissa koreografia saattaa pysähtyä tilanteisiin, jotka ovat tuttuja Simbergin teoksista. Pikkupirujen Piiritanssin (1898) ehtii silmä havaita eräässä kohtauksessa. Sissilinnan areenalla saatetaan myös pysähtyä tilanteeseen, joka tuo terveisiä muidenkin teattereiden (mm. Rovaniemen teatterin Agapetuksen Rovastin häämatkassa) monesti hyödyntämästä Kuoleman puutarhasta. Tätä aihetta Simberg toisti vuodesta 1896 lähtien. Kajaanin esityksessä se nivoutuu selvästikin Tampereen freskojen maalausvaiheeseen.
Vaikuttaa siltä, että kunnianhimoinen Kajaanin kaupunginteatteri ja lähes yhtä kunnianhimoinen Routa-ryhmä eivät tällä kertaa ole saaneet kylliksi inspiraatiota tosistaan vaan ovat pikemminkin tehneet hallaa toisilleen - jos simbergimaisia kielikuvia sallitaan.
Markku Hernetkosken lupaavan hienovaraisesti vihjaava lavastus lattian pieniä yksityiskohtia myöten teki ensi-illan katsojan matkakuumeiseksi heti esityksen alussa. Tyrkyllä olevia mahdollisuuksia olisi kannattanut käyttää monipuolisemmin hyväksi ja tehdä sen verran pitempi matka, että olisi päästy perille Simbergin maailmaan eikä vain oikeaan suuntaan.
Kuitenkin mieleeni jäi itämään idea, joka saattaa itää Kajaanissakin: Hugo Simbergia ja Kalervo Palsaa on verrattu toisiinsa, eikä aiheetta. Palsan teokset ovat kuitenkin paljon synkempiä kuin Simbergin. Kajaanilaisten rokkaava esityskin oli vireeltään synkähkö. Se oli oikeastaan jo tiellä kohti sitä tunnelmaa, josta voisi irrota teatraalinen matkaopas Kalervo Palsan maailmaan.