Visto. Italiaako? Kyllä, se on muoto sanasta nähdä. Mutta en nyt tarkoita tuota.
Suomessa viston raja kulkee jossain Kemin ja Oulun välissä, ehkä jopa läänien rajalla. Vistoa eivät tiedä ranttiset, lumijokiset saati sitten syrjempänä eteläisessä Suomessa syntyneet.
Visto piirtää kielellisen erottelun poroporukan ja eteläläisten välille. Vistoon sisältyvän kammottavuuden, iljettävyyden ja epämiellyttävyyden tuntevat pohjoisimmassa läänissämme asuneet.
Jos toista vistottaa, he ymmärtävät heti. Ja jos joku sanoo puskassa olevan viston äijän, kaikki tajuavat kiertää vähän kauempaa. Ja jos jollakin on rohki visto tikkuri, se se vasta ruma villapaita on.
Murteista ja alueiden merkityksestä on kohkattu jo usea vuosi. Itse olen avojalakanen oululainen, jos tarkkoja ollaan. Voisikohan sillä vähän pröystäillä, kun nyt kerran on todettu, että yli puolet onkin tullista tulleita. Synnyin Oulussa, mutta vanhemmat kantoivat pois jo alle yksivuotiaana.
Murre ei ehtinyt tarttua. Minun ei siis pidä sanoman nää. Teekkö nää vielä jottain? Se ei ole minun kieltäni. Tökätkää kylkeen, jos sanon niin.
Meilä kyllä syyään kallaa, käyään mettäsä marjasa ja ostoksila kaupungisa. Mutta meillä tiedetään myös, mikä on knapsu - jos joku muu ei tiedä, kannattaa vaikkapa lukea tai katsoa Populäärimusiikkia Vittulajänkältä. Meillä tiedetään myös, mikä on havillista asiaa, ja kavereiden kesken kaikki on kivvaa ja hienua.
Minuun on tarttunut kasvualustani puhetapa. Siis piirun verran sieltä viston rajan pohjoisemmalta puolelta. Siihen kohtaan ei enää kantaudu nää vaan sää ja mää.
Kun kaartelin elonpolulla etelämpänä Suomessa, meinasin vähin erin kadottaa murteeni. Kenelläpä ei oma peruspuheenpoljento uhkaisi heiketä, kun tamperelaiset ympärillä puhuvat jänskästi ärrää päräyttäen ja syövät porrkkanaa ja käyvät jäähalllillla. Onneksi nuo muodot eivät sentään tarttuneet, mutta pari kesää Savossa oli hilkulla tuoda oman säväyksensä. Joskus on yhä hauska kysyä, että mittees sitte. Mutta ei kyllä yhtään sen enempää.
Kun hain murteellista minuuttani takaisin, yritin välillä tunkea puheenparteeni jopa mietä ja sietä, mutta niin korkealta Kemi-Tornio-Muonio-jokivarsista en sentään tunnusta olevani poissa, että miettely kuuluisi aitoon kieleeni.
Murre on omaan käyttöönsä, se elää puheessa ja varsinkin kepeän, humoristisen sortin teksteissä. Idols-Hanna Pakariselle murteen vääntäminen on bonusta, poliitikko-Ville Itälälle murteen sointi miinusta. Kuitenkin saman ilmansuunnan lounaista murretta puhuva ja kirjoittava runoilija Heli Laaksonen on suorastaan saransa guru. Hän on jalostanut tekstinsä jo äänikirjaksi asti. Syynä muun muassa se "ko muusuamalaisek kysysivä".
Murrebuumista puhuttiin jo ainakin vuonna 1995. Silloin esimerkiksi julkaistiin Tampereen murteen sanakirja.
Kohta alkoivat sarjikset solahtaa savoksi ja muiksi murteiksi, pian myös kirkollisille teksteille tehtiin sama temppu ja nyt eri murteiden taskusanakirjoja on aimo läjä. Hymyilytti, kun kuuli Lumikista stadin slangilla. Kyllä, satujakin on painettu paikallisella poljennolla ja sanastolla.
Voiko enää olla kyse buumista, kun ilmiö on startannut pian kymmenen vuotta sitten. Ei enää eletä alkusoittoa. Eikö tämä ole jo pysyvä asia? Murteet ovat suomalaisille tärkeitä, tosin tiettyyn rajaan asti. Niin kuin murrerunoilija Heli Laaksonen selittää "ko murre o syntyn ja kasvan ääneks, ei sitä eres kuulu kirjaimiks pakotta".