Oululaisen Harri Lambergin lapsuuden albumissa vuoden ja neljän kuukauden ikäinen vaaleahiuksinen poika istuu nurmikolla valkoinen pipo päässään. Hän näyttää kaikin puolin hyvinvoivalta. Ja hymyilee. Pojan ympärillä temmeltää kaksi koiraa.
Hymyileekö hän kuvan ottajalle vai koirille, sitä Harri Lamberg, 62, ei luonnollisestikaan muista. Hänelle on kerrottu, että valkoista pipoa pienen Harrin päästä ei saanut pois ottaa. Se päässään hän oli lähtenyt synnyinkodistaan Kuusankosken Voikkaalta ensin sairaalaan Helsinkiin, sitten lentokoneella Tukholmaan ja sieltä sotalapseksi ruotsalaiseen Johanssonin perheeseen.
Oulun Myllytullin yläasteen rehtorin virasta pari vuotta sitten eläkkeelle jääneelle Lambergille sotalapsimuistot ovat mieluisia. Eteläruotsalaisen Algernon ja Linnea Johanssonin perheen uusin jäsen hänestä tuli kesäkuussa 1942.
"En tiedä kuka päätöksen Ruotsiin lähettämisestä teki, ilmeisesti Lastenlinnan henkilökunta. Lähtö oli ehkä yllätys isälle, joka tuli rintamalta katsomaan minua Lastenlinnaan ja sai kuulla, että poika oli edellisenä yönä lennätetty Tukholmaan."
Tukholmassa Harrin kohtalosta päätti toisen kerran sairaalan henkilökunta. Katsottiin, ettei poikaa hänen tervehdyttyään lähetetä sotaa käyvään Suomeen, vaan sijoitetaan perheeseen.
Etelä-Ruotsissa, Falkenbergin kaupungin lähistöllä asuva Johanssonin perhe oli jo syksystä 1941 lähtien toivonut saavansa lapsen Suomesta, mieluiten tytön. Jonstorpin tilalla asuvassa perheessä oli Mamman ja Papan lisäksi viisi lasta: kaksi tytärtä ja kolme poikaa. Vanhin lapsista oli 18-vuotias ja nuorinkin toisella kymmenellä. Vanhemmat olivat 40 ikävuoden tienoilla.
Johanssonit olivat jo miltei luopuneet toivosta, kun Mammalle kesäkuussa 1942 soitettiin, että kaupungin rautatieasemalla on pieni poika, jolla ei ole osoitelappua kaulassa. Mamma otti hänet vastaan, vaikka oli vähän huolissaan, sillä poika oli vain vuoden ja neljä kuukautta, ei osannut kunnolla puhua eikä kävelläkään.
Kun talon miehet tulivat heinäpellolta syömään, keittiössä istui potalla pieni poika valkoinen pipo päässään. Hän oli tietenkin peloissaan ja koetti sanoa suomeksi jotakin, ehkä äitiä.
Tuon muiston Harri on sittemmin kirjannut Johanssonin perheen kanssa keskusteltuaan. "Sotalapsena oleminen oli arviolta 85 prosentille hyvä kokemus ja minä olen yksi heistä", nyt jo harmaahiuksinen ja solakka Lamberg sanoo.
Maaseutuidylliä
Katselemme kuvia, jotka kertovat Ruotsissa vietetystä kuudesta vuodesta. Jokaisessa niissä Harri on perheen keskipisteenä ja pienimpänä. "Minua todella hellittiin ja paapottiin siellä. Perheen Mammaan ja Pappaan, samoin kuin muihinkin perheenjäseniin liittyy vain hyviä muistoja. Muistan mieluisana senkin, että Pappa telmi usein kanssani. Hän oli hyvin huumorintajuinen."
Falkenbergin ulkopuolella sijaitsevalla tilalla viljeltiin viljaa, talossa oli iso navetta ja pari- kolmekymmentä lehmää. Oli kanala ja sikoja, neljä hevosta ja kaksi koiraa. Talon edessä kasvoi kookas hevoskastanja ja puiden siimeksessä oli kesäisin valkoinen puutarhakalusto, jossa perhe vietti yhteisiä hetkiä.
Taloon johtavaa hiekkatietä reunustivat pensaat. Tien haravointi oli myöhemmin Harrin viikonloppuinen tehtävä.
Tuollainen Harrin muistikuva on vuodelta 1947, jolloin hän palasi Suomeen. Sen todistavat todeksi myös oikeat kuvat. Kuva-albumin lisäksi Harri on saanut lahjaksi Ruotsin perheeltään upean puuhun veistetyn kotitalon kuvan sekä muutamia muistoesineitä.
Harrin vanhemmat Suomessa olivat jatkuvassa kirjeyhteydessä Johanssoneihin tulkkien välityksellä. Kun sota Suomessa oli ohi, Harrin isä ilmoitti, että pojan on palattava biologisten vanhempiensa luokse. "Mamma oli kyllä ymmärtänyt sen paljon aikaisemminkin ja valmistanut minua puhumalla oikeista vanhemmistani ja kodissa Suomessa. Jotenkin sen sisäistin ja hyväksyinkin."
Heinäkuussa 1947 Harri lähetettiin junalla Tukholmaan ja sieltä edelleen kotiin Riihimäelle. Omat vanhempansa hän tunnisti heti lukuisten vastaanottajien joukosta.
Alku oli vaikeaa
Paluu kotimaahan ei suomen kieltä taitamattomalle pojalle ollut helppoa. Kodin olotkin olivat erilaiset kuin Ruotsissa: viiden hengen perhe asui kasarmirakennuksessa kahdessa huoneessa. Suomalainen ruoka ei alussa maistunut, vaan hapanleipä ja piimä kangertelivat suussa.
Onneksi varuskuntaan oli Harrin lisäksi tullut kaksi muutakin sotalasta. Heidän kanssaan hän saattoi alkuaikoina puhua ruotsia. "Istuimme toisen pojan kanssa liiterin katolla ja itkimme. Halusimme takaisin Ruotsiin."
Sittemmin toiset sotalapset muuttivat muualle. Se tietysti joudutti suomen kielen oppimista. Koulun käynnin aloittaminen seuraavana syksynä oli jo kielen takia vielä vaikeaa.
"Luonnollisesti vanhempani ja sisarukset tekivät parhaansa jotta kotiutuisin. Suhde omiin vanhempiin jäi kuitenkin etäiseksi, sillä tunnesiteet jo edesmenneisiin Mammaan ja Pappaan olivat syvät. Myös Ruotsin sisarukset ovat rakkaita. Yhteydet sinne jatkuvat yhä. Käymme siellä vierailulla ja he käyvät täällä. Soittelemme ja kirjoittelemme."