Itkuraivarit ja hysteeriset riemukohtaukset ovat osa lapsiperhearkea. Yleensä purkautujana on lapsi, mutta mitä tapahtuu, kun aikuiselta meinaa mennä maltti? Ahdistaako lasta esimerkiksi vanhemman itku?
Mannerheimin Lastensuojeluliiton auttavien puhelin- ja nettipalveluiden päällikkö Tatjana Pajamäki korostaa, että tiukassakin paikassa vanhemman on aina pysyteltävä tunnemaailmaltaan lasta kypsempänä.
– Tunteiden näyttäminen on inhimillisesti rikas tapa elää, mutta aikuisella on vastuu lapsen turvallisuudentunteesta, hän sanoo.
Lapsen ikä vaikuttaa paljon siihen, millä tasolla tunteita voi käsitellä. Vauvaikäinen ei vielä erota omaa ja läheisen aikuisen tunnekokemusta toisistaan, jolloin tunnereaktiot on syytä pyrkiä pitämään tasaisina.
Isommalle lapselle on tärkeää opettaa, että tunteita ei tarvitse padota, mutta ne on syytä hallita. Ketään ei saa lyödä eikä tavaroita rikkoa, vaikka kuinka suututtaisi.
– Itkeväkin aikuinen voi omalla toiminnallaan opettaa lapselle, että tunteet kuuluvat elämään ja niitä saa olla. Olennaisinta on, ettei lapsi koe tilanteessa hätää tai luule itkun johtuvan hänestä.
Jälkipuinti on tärkeää
Myös Väestöliiton vanhemmuustiimin esimies, psykologi Suvi Laru korostaa tunteiden osoittamisen ja käsittelyn tärkeyttä. Lapselle voi selittää, että esimerkiksi itku johtuu "aikuisten asiasta", josta lapsen ei kuitenkaan kannata murehtia. Joissakin tilanteissa surun syy on hyvä jakaa lapsen kanssa, jos kyse on vaikkapa yhteisen läheisen kuolemasta.
– Lapsen voi ottaa vaikkapa syliin ja rauhoitella, ja sitten myöhemmin vielä kysyä, jäikö vanhemman reaktio vaivaamaan ja haluaako lapsi jutella siitä, hän neuvoo.
Niin omista kuin muidenkin tunteista puhumalla lapsi oppii sanallistamaan ja selittämään tunnereaktioita. Silloin suuttumus tai suru eivät tunnu pelottavilta asioilta.
Lisäksi lapsi oppii ymmärtämään, että jokainen ihminen ja perhe ovat omanlaisiaan ja että kaikilla on erilainen temperamentti. Laru kutsuu itseään nauraen "karjalaiseksi itkijänaiseksi" ja kertoo lapsensa jo tottuneen siihen, että äiti ottaa niin ilot kuin surutkin vastaan kyynelehtien.
– Meillä kaikilla on tunteet, ja kukin reagoi asioihin omalla tavallaan. Se on ihmisyyttä eikä sitä tarvitse pelätä.
Kokonaisuus ratkaisee
Sekä Pajamäki että Laru korostavat, että aikuisen olisi aina hyvä päästä pahimman tunnekuohun yli ennen kuin näyttäytyy lapselle. Vanhempien kanssa keskustellaankin Väestöliitossa sekä kasvotusten että verkkotoiminnoissa tilanteista, joissa lapsen seurassa uhkaa mennä hermo.
– Kun oma tunne alkaa kuohua täysin yli, aikuisen pitäisi vetää henkeä. Oma aikalisä auttaa siihen, ettei tilanne ole lapselle uhkaava, Laru neuvoo.
Pajamäki lohduttaa, että yksittäinen tapahtuma ei vielä vaurioita lasta pysyvästi, jos kiintymyssuhde aikuisiin on muuten terve. Vakavampia vaikutukset ovat silloin, jos lapsella on jo valmiiksi paljon raskaita kokemuksia ja turvaton olo.
– Ei elämään ole sellaista vakuutusta, ettei mitään ikävää tai yllättävää koskaan sattuisi. Kokonaisuus ratkaisee lapsen turvallisuudentunteen.
– Jos pinna meinaa palaa, pidä hengähdystauko. Rauhoita itsesi.
– Huolehdi siitä, ettei lapsi ajattele esimerkiksi itkun olevan hänen syytään. Muista rauhallisuus ja syli.
– Tunnereaktiosta on hyvä puhua mahdollisimman pian ja tarvittaessa jälkikäteen varmistaa, jäikö asia kaihertamaan lasta.
– Lapselle ei aina tarvitse selittää tunteen syytä. Voit viitata ”aikuisten asioihin”.
– Kukaan ei ole täydellinen, eikä yksi virhe pilaa lasta.
– Jos olet jatkuvasti allapäin tai itkuherkkä, hae apua. Se on myös lapsen etu.