Kirjoittaja on osastopäällikkö
Suomen Pankissa.
Yhdysvaltojen taloudellinen etumatka suhteessa Länsi-Euroopan maihin on säilynyt yllättävän vakaana 1970-luvun alkupuolelta tähän päivään saakka. Vielä 1950- ja 1960-luvulla Euroopan maiden nopea tuottavuuden kasvu supisti elintasokuilua. Sen jälkeen jokin jämähti paikalleen. Mitä oikein tapahtui?
Länsi-Euroopan maiden tuottavuuden kasvu jatkui Yhdysvaltoja nopeampana aina 1990-luvun puoliväliin saakka, jolloin tuottavuuskuilu oli useiden maiden kohdalla jo hävinnyt. Siitä huolimatta elintasokuilu säilyi entisen suuruisena. 1990-luvun puolivälin jälkeen elintasokuilu alkoi uudelleen kasvaa sen takia, että tuottavuuden kasvu Yhdysvalloissa kiihtyi.
Länsi-Euroopan ero Yhdysvaltoihin säilyi nopeammasta tuottavuuden kasvusta huolimatta sen takia, että Euroopassa työnteko alkoi 1970-luvulla vähentyä. Työhön osallistuminen aleni, työttömyys nousi ja keskimääräinen vuosityötuntimäärä laski.
Amerikkalaiset, ranskalaiset ja saksalaiset työskentelivät 1970-luvun alussa kaikki suurin piirtein yhtä paljon, noin 25 tuntia viikossa jokaista työikäiseen väestöön kuuluvaa henkilöä kohti. Neljännesvuosisata myöhemmin amerikkalaiset työskentelivät edelleen yhtä paljon, mutta eurooppalaisten työinto oli pikkuhiljaa laantunut. Euroopassa työtunteja työikäistä väestöön kuuluvaa kohti kertyy enää 17-19 tuntia, yli neljänneksen vähemmän kuin Amerikassa.
Miksi eurooppalaiset sitten työskentelevät niin paljon vähemmän kuin amerikkalaiset? Professori Edward Prescott, palkittu taloustieteen Nobelilla, väittää, että ero selittyy yksinomaan työn verotuksella. Yhdysvalloissa ansiotulojen verotus on pysynyt vuosikymmenet likimain ennallaan, kun taas Länsi-Euroopassa verotus kiristyi koko ajan 1970-luvun alusta 1990-luvun puoliväliin saakka, eli samana ajanjaksona kun eurooppalaisten työinto aleni. Sen jälkeen verorasitus on ollut lievässä laskussa samalla, kun työn tekeminen on ollut hitaassa nousussa.
Verotuksen kiristyminen on kiistatta yksi tekijä, joka selittää eurooppalaisten keskimääräisen työpanoksen alenemisen 1970- ja 1980-luvuilla. Se ei kuitenkaan voi selittää aivan kaikkea. Jos näin olisi, silloin Pohjoismaiden tulisi erottautua manner- ja Etelä-Euroopsta maina, joissa työn tekeminen kiinnostaa kaikkein vähiten. Näin ei kuitenkaan ole, vaan Pohjoismaissa päinvastoin tehdään enemmän töitä. Ruotsissa, Suomessa ja Tanskassa työtunteja kertyy 21-23 viikkoa ja työikäistä kohden, mikä on aika lähellä amerikkalaisten lukua ja ylittää muun Euroopan luvut yli 20 prosentilla.
Pohjoismaiden poikkeavuus muista EU:n vanhoista jäsenmaista on pantu merkille kansainvälisessä keskustelussa. Yksi selitys sille, miksi korkea verotus ei näillä kulmilla haittaa työllisyyttä samassa määrin kuin muualla, on varmaankin siinä, että Pohjoismaissa verorahoilla rahoitetaan sellaisia julkisia palveluja, kuten lasten- ja vanhustenhuoltoa, jotka suoraan lisäävät erityisesti naisten työhön osallistumista. Samasta syystä julkisen sektorin osuus koko työllisyydestä on suurin juuri Pohjoismaissa.
Vaikka Pohjoismaissa tehdään melkein yhtä paljon töitä kuin Yhdysvalloissa, pohjoismaalaiset eivät kuitenkaan yllä amerikkalaisten tulotasoon. Tuottavuus on ja pysyy alempana, mihin yhtenä syynä on juuri julkisen sektorin suuri osuus työllisyydestä ja kokonaistuotannosta.
Mitä enemmän ihmiset tekevät töitä, sitä vähemmän he ehtivät nauttia vapaa-ajasta. Kuitenkin vapaa-aika on yksi hyvinvoinnin osatekijä siinä kuin kulutuskin. Vapaa-aikaa ei kuitenkaan oteta huomioon kansainvälisissä elintasovertailuissa. Jos otettaisiin, niin saattaisi käydä niin, että eurooppalaisten elintaso osoittautuisi yhtä korkeaksi tai jopa korkeammaksikin kuin amerikkalaisten suurempaan kulutukseen ja vähäisempään vapaa-aikaan perustuva elintaso.
On kuitenkin hieman vaikea uskoa siihen, että eurooppalaisten mieltymykset vapaa-ajan ja kulutuksen välillä kovin paljon poikkeaisivat toisistaan. Näin voi päätellä jo siitäkin, että 1970-luvun alussa molemmilla mantereilla työskenneltiin yhtä ahkerasti. Tokkopa eurooppalaisten asenteet ovat niin radikaalisti parissa vuosikymmenessä muuttuneet.
Kuluttajien valinta vapaa-ajan ja työnteon välillä riippuu monista tekijöistä, joista verotus varmasti on yksi. Muita tekijöitä ovat työaikalainsäädäntö ja muut työmarkkinakäytännöt, jotka monin tavoin rajoittavat valinnanmahdollisuuksia työn ja vapaa-ajan välillä. Näitä rajoituksia Euroopassa on enemmän kuin Yhdysvalloissa.
Myös työmarkkinajärjestöjen rooli on tärkeä. Yhdysvalloissa ammattiliitoilla ei muutamaa alaa lukuun ottamatta ole ollut kovinkaan suurta merkitystä. Euroopassa sitä vastoin on. Sen vuoksi vuosittaisen työajan lyhentäminen on usein noussut esiin työehtosopimusneuvotteluissa, eikä aivan syyttä. Kasvaahan vapaa-ajan arvo yksittäiselle työntekijälle, kun hän tietää, että muidenkin, kuten puolison tai kavereiden vapaa-aika pitenee. Työntekijäjärjestöillä on siten ollut kollektiivinen intressi neuvotella lisää vapaa-aikaa jäsenilleen.
Pitkän päälle vapaa-ajan lisäys ei kuitenkaan toimi, koska palkansaajat näköjään joka tapauksessa haluavat nostaa omaa tulotasoaan. Tulot taas eivät nouse kuin työtä tekemällä. Tuottavuuden kasvu tosin auttaa, koska pitkän päälle työn tekemisestä saatu korvaus voi nousta vain tuottavuuden tahdissa.