Suomalaisissa yliopistoissa on lähivuosina tapahtumassa suurin muutos niiden historiassa. Muutos koskee yliopistojen asemaa suhteessa valtioon, järjestysmuotoa ja sisäistä hallintoa. Tällä hetkellä kaikki yliopistot ovat vielä valtionyliopistoja. Siihen tilaan päästiin 1970-luvun lopulla, kun viimeisetkin yksityiset yliopistot oli valtiollistettu, eikä suinkaan vastoin niiden tahtoa.
Vain valtio saattoi, ottamalla täyden vastuun myös siihenastisten yksityisten yliopistojen taloudesta, turvata niiden tehokkaan toiminnan ja yliopistolaitoksen jatkuvan laajentumisen.
Kolmisenkymmentä vuotta sitten tultiin siis siihen, että yliopistot ovat valtion tilivirastoja, osa valtion hallinto-organisaatiosta. Poikkeukseksi jäi joltain osalta Helsingin yliopisto. Sen omista tuloista, etenkin almanakasta ja apteekista, koostuva varallisuusmassa eli sen oma fiscus jäi itsenäiseksi julkisoikeudelliseksi oikeushenkilöksi.
Valtionhallinnon muista yksiköistä yliopistojen oikeusasema poikkeaa siinä, että perustuslain mukaan yliopistoilla on itsehallinto. Itsehallinnon tavoitteena on turvata yliopistoissa tieteen ja tutkimuksen vapaus, joka perustuslaissa erikseenkin taataan kaikille kansalaisille perusoikeutena. Yliopistojen itsehallinnossa toteutuu tieteen vapauden institutionaalinen ulottuvuus - mutta vain silloin, jos itsehallinnon perusosat ovat kunnossa.
Nyt on siis yliopistomaailmaan tulossa mullistus, niin suuri, että sitä voi hyvin nimittää vallankumoukseksi. 70-luvun vaihteen taistelu mies- ja ääniperiaatteesta yliopistoissa koski paljon vähäisempää asiaa. Silloinhan organisoitiin Professoriliitto uudistusta vastaan, ja eduskunta kävi viikkokaupalla voittoisaa jarrutuskeskustelua. Tuloksena oli sitten yliopistojen nykyinen kolmikantahallinto, opettajien, muun henkilökunnan ja opiskelijoiden edustus yliopiston orgaaneissa.
Valmisteilla olevan muutoksen edessä koko yliopistomaailma on käytännössä hiljaa. Ja miksi liikehdintää ja melun pitämistä tarvittaisiinkaan? Eikö tarkoituksena olekin ottaa perustuslain hengessä kaunis askel lisääntyvän itsehallinnon suuntaan?
Tutkimukselle jää myöhempinä vuosina sen selvittäminen, mistä tämä suurellinen muutoshanke on lähtenyt ja mikä on ollut viimekätinen tosiasiallinen tavoite? Suomalaiselle menollehan on tyypillistä, että toteutetaan organisaatiomuutoksia, joiden pääsiallinen tai ensikätinen tarkoitus on kokonaan toinen kuin virallisesti ilmoitettu.
Suunnitelmana on uudella lailla irrottaa kaikki yliopistot valtion hallintokoneistosta. Jokaisesta niistä tulisi joko itsenäinen julkisoikeudellinen oikeushenkilö tai yksityisoikeudellinen säätiö, aina sen mukaan minkä aseman kunkin yliopiston nykyiset hallintoelimet valitsevat omalle talolleen.
Kummassakin mallissa valtio rahoittaisi pääosan menoista, mutta osa budjetista olisi katettava lahjoituksilla. Yhtään yliopistoa ei lakkautettaisi, mutta nykyisiä yliopistoja fuusioitaisiin. Kaikkien yliopistojen sisäistä hallintoa muokattaisiin uusiksi, yliopistoyhteisön jäsenten osuutta vähentävään suuntaan.
Tämän nykyisen tekeillä olevan suurjärjestelyn suuntana on ottaa etäisyyttä humboldtilaisesta sivistysyliopiston mallista. Tässä välittyy eri tavoin se sanoma, että yliopistot ovat osa kansallista innovaatiojärjestelmää. Taloudellisen kasvun katsotaan edellyttävän yliopistoilta riittävää panostusta elinkeinoelämän tarpeita välittömästi hyödyttävään tutkimukseen. Suositaan soveltavaa tutkimusta ja luodaan yhteistoimintasuhteita elinkeinoelämään. Humboldtilainen tieteen vapauden periaate korvautuu välittömän hyödyn periaatteella. Sivistysyliopistosta tulee hyöty-yliopisto.
Siinä kehitellään yliopistojen itsehallinnolle neoliberalistista ulottuvuutta ja tulkintaa. Ne yliopistot, jotka eivät pysty hankkimaan lahjoituksia, voivat rauhassa vähitellen kuihtua omaan surkeuteensa. Tämä on pehmeä tapa peruuttaa menneiden vuosikymmenten politiikkaa, yliopistolaitoksen hajauttamista yli koko maan.
Kun suunniteltu säätiömuotoiseksi ajateltu Aalto-yliopisto - miksei Herran nimessä edes keskieurooppalaisittain Alvar Aalto-yliopisto - saa valtiolta syntymälahjana 500 miljoonaa euroa sillä ehdolla, että lahjoituksia saadaan tietty määrä, samalla viestitään, että muutkin yliopistot voivat odottaa palkintoja yhtäläisin ehdoin.
Lahjoituksia ei vain taida kertyä, jos ohjelmaan kuuluu yhteiskunnallisten ja kulttuuristen muutosten analysointi, kotimaisten kielten tutkimus tai keskustelu eettisistä arvoista.
Tulee se vaikutelma, että yliopistojen uusi sisäisen hallinnon malli otetaan mukaillen pörssiyhtiöistä. Säätiöyliopistojen osalta se on aivan ilmeistä, ja sinne päin nojaa julkisoikeudellisen oikeushenkilön mallikin, erityisesti siinä tapauksessa, että yliopiston hallitukseen joudutaan ottamaan puolet tai enemmänkin jäsenistä yliopistoyhteisön ulkopuolelta.
Niissä tosin julkisoikeudellinen luonne sentään korostaa julkista tehtävää ja tieteen tulosten julkisuutta, mutta lahjoitusten kalastaminen vinouttaa niissäkin tutkimusprofiilia, ja ulkopuolisilla talousihmisillä on professorien nimityksissä omat suosikkinsa.
Yliopistojen itsehallinnon näennäinen lisäys ei automaattisesti johda tieteen vapauden lisääntymiseen yliopiston sisäpuolella. Esillä olleista hallintomalleista näkyy, että tarkoitus on keskittää päätöksentekoa yksittäisille johtajille, pois tieteelliselle päätöksenteolle ominaisilta kollegioilta, vahvistaa ohjausta ylhäältä alaspäin. Managerismi on uuden ajan tunnus yliopistoissakin.
Kirjoittaja on valtiosääntöoikeuden professori (emeritus).