Oulun yliopistoon etsitään nyt konsulttienkin voimalla uutta rehtoria. Rehtori Niilo Söyringistä alkaen (1963) yliopistoväki on saanut olla mukana valitsemassa itselleen johtajaa. Se on ollut yliopistolle pelkästään hyväksi. Rehtorivalintoihin on pääsääntöisesti oltu tyytyväisiä niin yliopistossa kuin ulkopuolella.
Yliopiston historian kirjoittaneet Matti Lackman ja Matti Salo ovat onnistuneet luonnehtimaan yliopiston tähänastisia rehtoreita tavalla, jota on vaikea olla ihailematta.
Ensimmäinen rehtori Pentti Kaitera oli yliopiston isä, Erkki Koiso-Kanttila yliopiston rakentaja, Markku Mannerkoski lujatahtoinen kehittäjä, L. Kalevi Korhonen luottamusta herättävä sovittelija, Juhani Oksman yliopiston vaikuttavuuden edistäjä ja Lauri Lajunen murrosvaiheen esimies.
Rehtoriksi tullut Koiso-Kanttila saattoi yliopiston rakentamisen alkuun, kun paikasta oli vihdoin sovittu. Ilman Mannerkosken lujatahtoisuutta yliopisto olisi tuskin laajentunut monitieteiseksi yliopistoksi jokseenkin lyhyessä ajassa.
Juhani Oksmanin taloudellisen laman keskellä avaamat yhteydet yritysmaailmaan olivat yliopiston menestykselle korvaamattomia. Lajunen jäänee historiaan murrosajan rehtorina, joka rohkeasti vei päätökseen ensimmäiset ja toivottavasti viimeiset yt-neuvottelut.
Seuraavalle viisivuotiskaudelle rehtorin valitsee yliopiston hallitus, jossa ei välttämättä kaikilla ole kovin syvällisiä tietoja Oulun yliopiston erityispiirteistä.
Vaikkei yliopistoon valita rehtoria enää kuten ennen, omin väen voimin, tulee yliopistoväen mielipiteillä olla merkitystä valintaprosessissa. Siihen löytyy monenlaisia tapoja, jos vain valitsijajoukolla on tahtoa ottaa mielipiteet huomioon.
Yliopiston käytävillä ja kahviloissa kuulee paljon asiantuntevaa ja älykästä oivallusta siitä, millainen johtaja lähitulevaisuuden rehtorin tulisi olla. Eikä nimistäkään arkailla puhua.
Luonnollisesti yliopistoväki makustelee virallisia hakijoita. Mutta keskusteluissa on myös esillä henkilöitä, joita ei näkynyt hakijaluetteloissa. Toivoa sopii, että konsultit ja yliopiston hallitus haravoivat tätäkin joukkoa.
Yliopistolla on päteviä kandidaatteja. Siksipä Oulun yliopiston olisi syytä luottaa omiin kasvatteihinsa ja omiin professoreihinsa, etenkin jos se haluaa osoittaa olevansa laadukas yliopisto. Jos yliopisto ei arvosta omiaan, miten se voi edellyttää sitä ulkopuolisilta.
Yliopisto on nyt viidenkymmenen vuoden ikäinen ja elää vaihetta, jossa identiteetin muodostuminen on vielä kesken. Siksi jotkut arvostavat englanninkieltä enemmän kuin suomea, muualta tulleita enemmän kuin omia kasvatteja.
Muistaa sopii, että Kuopioon ja sittemmin Turun yliopistoonkin on kelvannut Oulun yliopistosta valmistunut ja Pohjois-Suomesta kotoisin oleva Kalervo Väänänen. Jyväskylän yliopistossa vaikutti pitkään rehtorina Lumijoelta lähtöisin oleva Aino Sallinen.
Tulisiko Väänänen kenties vielä Ouluun? Entä antaisiko vahva talousasiantuntija, professori Petri Sahlström tai vararehtorina kunnostautunut professori Olli Silvén suostumuksensa rehtoriksi?
Muitakin nimiä voisi nostaa hakijoiden rinnalle.
Oulun yliopisto on tänään kiistatta kansainvälinen yliopisto, jolla on samalla vahva alueellinen tehtävä. Tämän takia on tärkeää, että rehtori olisi laajalti arvostettu tutkija, sitoutunut yliopistoon ja kykenevä visioimaan yliopistolle hallituksensa kanssa strategian, joka luotsaa yliopiston vihdoin pois murrosajan karikoista sekä antaa opettajille tutkimus- ja opetusrauhan. Yliopiston rehtori ei voi olla yritysjohtaja. Yliopistoa voi johtaa muutenkin kuin kvartaaleja vahtaamalla ja neliöitä vuokraamalla.
Tulevalta rehtorilta vaaditaan Mannerkosken lujatahtoisuutta, Korhosen sovittelevuutta, Oksmanin hoksottimia vaikuttavuuden kasvattamisessa, Kaiteran isällisyyttä luottamuksellisen ja turvallisen työskentelyilmapiirin säilyttämisessä. Hänen tulee olla innostava ja karismaattinen ihminen johtaessaan asiantuntevan esikuntansa avulla kolmeatuhatta työntekijää ja 16 000 opiskelijaa 220 miljoonan euron vuotuisbudjetilla.
Kirjoittaja on valtiotieteen tohtori Kellosta.
Kolumni