Ensi-ilta:
Kemin kaupunginteatteri. Horace McCoy - Ray Herman: Maratontanssit. Suomennos Esko Elstelä. Ohjaus Tytti Oittinen. Lavastus Maija Tuorila. Valosuunnittelu Riikka Korpela. Äänten suunnittelu Miksa Koponen. Musiikin sovitus ja harjoittaminen Sami Itkonen. Taistelukoreografia Tanja Metsälä ja Jukka Kekäläinen. Pukusuunnittelu Sirpa Santonen.Näyttelijöinä mm. Anne Syysmaa, Kari Koivukangas, Sirpa Filppa, Marko Syysmaa, Tanja Metsälä, Pekka Johansson, Marketta Airo, Virpi Karhunen, Silja Kuoppala, Jukka Väinölä, Satu Tala, Jani Hendriksson, Anssi Valikainen, Jouni Tiitinen, Sinikka Rajantie, Sami Itkonen ja Jukka Lempinen.
Kun maratontansseja oli kemiläisellä lavalla seisovan standin mukaan tanssittu pitkälti toista kuukautta, oli ihan oikeaa Suomen talviaikaa kestänyt kaksi ja puoli tuntia ja viety siinä ajassa läpi Maratontanssit-niminen näytelmä. Näyttämö oli täynnä hymyileviä kasvoja päin vastoin kuin amerikkalaisen realistin Horace McCoyn romaanista dramatisoidun näytelmän loppuhetkillä.
Ohi oli Kemin kaupunginteatterin tämänsyksyinen suuri voimannäyttö, jonka todellisena seremoniamestarina on toiminut teatterin melko tuore johtaja Tytti Oittinen. Siis hän, joka viikko sitten julkistetun uutisen mukaan siirtyy pikapuoliin tanssittamaan joukkojaan seuraavaan kohteeseen, Rovaniemen Teatteriin.
Satu Tala, joka oli hetkeä aikaisemmin heittänyt henkensä amerikkalaisen pyntätyn varakkaan leskirouvan prototyyppinä, nousi kuolleista, koska hänellä oli tärkeä tehtävä ja jatkaa vielä hetki roolinsa mukaista käyttäytymistä: leskirouva Layden ei ollut jättänyt yhtään maratontanssitapahtumaa väliin, joten hänen tehtävänsä oli iloisesti sirkuttaen palkita Kemin kaupunginteatterin vuoden katsoja, joka ei myöskään ollut jättänyt yhtään esitystä väliin. Hänen nimensä oli Eila Pursiainen, saimme kuulla osoittaessamme suosiota.
Parin vuosikymmenen takainen menestysnäytelmä suomalaisillakin estradeilla saa voimaa ja volyymia suurista joukoista. Sellaisia Kemissä oli saatu lavalle Tanssiurheiluseura Aida ry:stä ja vakiotanssien harrastajista alueen seuratanssiryhmistä, kuten käsiohjelma kertoi.
Näyttämö on saanut lisärakentein ja taitavin valoin lisää volyymia, jotta tämä väenpaljous ja vielä illuusio isosta tilasta on saatu toimimaan uskottavasti. Monipuolisesti valitulla musiikillakin on asiaan osuutensa. Erityisesti Carmina Burana kaiken keskellä soi nappivalintana. Käsiohjelma antaa mahdollisuuden päätellä, että alan opiskelijat ovat saaneet olla mukana toteuttamassa teknistä puolta, joka onkin vaikuttava.
Maija Tuorila on lavastuksen suunnittelija, joka on saanut kohtauksesta toiseen vaihtelevan öisen merellisyyden ja hehtaarihallin näyttämään toimivalta kummassakin tapauksessa.
Maratontanssit ilmiönä saivat osakseen McCoyn romaanin Ammutaanhan hevosiakin ilmestyessä vuonna 1935 (suomeksi 1970-luvulla) tuomittavan ja köyhiä ihmisiä halveksivan leiman. Yrittiväthän työttömät saavuttaa 1 000 dollarin siihen aikaan muhkeaa palkintoa muka-viihteellisessä extreme-lajissa, jota innokkaasti seurattiin.
Tällä hetkellä ollaan ihan samassa, kun Suomenkin television suositut häpäisyohjelmat idols-ehdokkaineen, filmitähdiksi haluajineen, suurine seikkailijoineen ja heikoimpine lenkkeineen keräävät katsojalukuja ja täyttävät kiihkeine keskusteluineen puolesta ja vastaan painetunkin median palstoja. Ajoitusmielessä napakymppi ohjelmanvalinta Tytti Oittiselta!
Jouni Tiitinen räikeänä juontajana on varsinainen orjapiiskuri, jonka tulkintaa hallitsee suuri oivallus koko seremoniamestarin roolin kaksijakoisesta raadollisuudesta. Sinikka Rajantie bimbona juoppona ja huumeita nappailevana juontajaparina voisi olla syvemmin traaginen. Nyt hänen yhtä aikaa pinnallisesta ja traagisesta roolistaan puuttuu tulkinnan traagisuus.
Jukka Lempisen komisario on ottanut mallia vanhoista amerikkalaisista elokuvista. Hänen tehtävänsä on tuoda esitykseen myös eri aikatasoa kuin muut esiintyjät.
Kari Koivukankaan ja Anne Syysmaan pääpari, Gloria ja Robert, kaksi tiedostavaa ja kärsivää ihmistä, jotka suostuvat pilkattaviksi vuorokaudesta ja viikosta, suorastaan kuukaudesta toiseen, on moniulotteinen. Ykköspari nousee Kemin uudessa tulkinnassa sinänsä ikimuistoisen Rubyn ja Marion, tulossa olevan vauvansa vuoksi rahaa tanssivan pariskunnan, ohi. Kemissä Sirpa Filppa ja Marko Syysmaa tekevät tästä italiaanoparista selkeästi yksiulotteisen: voimaa riittää liikkuvuuteen eikä enää syvyyssuuntaan.
Marko Syysmaa on huomattavasti parempi toisessa roolissaan irvokkaana pappina, joka selvästikin tuo terveiset tämän hetken televisiomaailman häpäisyohjelmista. Maratontanssien jättipoteista kilpailivat monenlaiset ihmiset monenlaisista syistä: esimerkkitapauksia ja -kohtaloita riittää Kemin lavalle ja lavan laidoillekin.
Sirpa Santosen pukusuunnittelu luo 1930-luvun vahvan vaikutelman mutta vihjaa muutamissa ratkaisuissaan muihinkin vuosikymmeniin. Sellainen on juuri tuo Marko Syysmaan irvokas julkkispappi.
Toinen vaikuttava näyttö ovat Marketta Airo ja Sirpa Filppa rooleissaan äitien siveysyhdistyksestä. Kun he tulevat esittämään tuomiotaan tanssilavan häpäisykulttuurin keskelle, heidät on puettu viime vuosisadan alun mustiin, suffragettimaisten naisten asuihin, ja he kopsuttelevat koturneilla paikalle. Yhtä kaukana kuin puvut, yhtä kaukana menneisyydessä on heidän ajatusmaailmansa ja moraalinsa tuosta uudesta kulttuurista, joka ei edes yritä kuulla heidän tomeraa ääntään.
Sama kohtalo lienee nykyäänkin paheksuvilla äänillä, jotka taivastelevat television suosittuja häpäisyohjelmia.