Jo aloitettu vakoojaromaani putosi käsistä, kun tosielämän uutiset alkoivat tarjota vauhdikkaampaa kerrontaa. Edward Snowdenin paljastukset ja pako Hongkongista ovat olleet ällistyttäviä, eikä loppuratkaisusta vielä ole tietoa.
Tarinan ongelma on siinä, että se ei ole keksittyä. On koko ajan ollut hyvä syy olettaa, ettei netissä mikään yksityinen ole loppupeleissä yksityistä.
Amerikkalaisten ja brittien harjoittaman tietoliikenteen seurannan massiivisuus on silti musertavaa, ja etenkin brittien kuunteluasemaa koskevat paljastukset ovat kuin suoraan tieteiselokuvien painajaisista, GCHQ-laitoksen arkkitehtuuria myöten – kuvissa näkyy renkaan muotoinen futuristinen valtava salamyhkäinen rakennus, jonka sisällä seurataan kertoman mukaan käytännössä kaikkea.
Onko yhdellä alle kolmekymppisellä tosiaan voinut olla hallussa kaikkea tätä koskevaa huippusalaista tietoa? Todellisuus voi olla vielä karumpi, sillä täytyyhän olla olemassa tätäkin kovemman turvaluokituksen salaisuuksia.
Yhdysvaltain johdon hermostuminen Snowdeniin kertoo kuitenkin siitä, että johonkin hermoon nyt osuttiin.
Vapaalle sanalle on kunniaksi, että näitä paljastuksia on kyetty tekemään. Paineiden on täytynyt olla todella kovia, mutta niitä kestävää journalismia näköjään vielä on.
Tosin enemmän huomiota tuntuvat jo saavan Snowdenin itsensä seikkailut kuin hänen paljastustensa sisältö, joka on todella karua kertomaa.
Paljastukset ovat omiaan lisäämään epäluuloa toisaalta hallitusten välillä ja toisaalta hallitusten ja kansalaisten välillä. Poliitikkojen sanat ja todellisuus näyttäytyvät ristiriitaisina, ja sosiaalisessa mediassa tuntuu seurana olevan yksi isoveli liikaa.
On paljon puhuvaa, että saksalaismediassa näkyy sana ”anglosaksinen” vakoiluskandaali. Paljastukset kylvävät myrkkyä myös länsiliiton sisään, sillä amerikkalaisten ja brittien (ja kanadalaisten, australialaisten ja uusiseelantilaisten) operaatioihin ei saksalaisia, ranskalaisia tai muita ole kutsuttu.
Saksalaisten lehtien nettisivuilla olevat kommentit näyttävät huomattavan kitkeriltä brittejä kohtaan. Luulisi tämän aikanaan heijastuvan myös EU:ssa, kun jostain taas yritetään päättää.
Kiina ja Venäjä ottavat tapahtuneesta tietysti kaiken irti vahingonilon ja kaksinaismoraalin nimissä. Heidän omat operaationsa oppositioita vastaan ja pyrkimykset rajoittaa tiedon saatavuutta saavat nyt ehkä vähän aikaa olla rauhassa. Näyttäähän siltä, että amerikkalaiset ja britit ovat rakentaneet historian massiivisimman seurantajärjestelmän.
Kyseessä on klassinen suurvaltojen valtapeli, jota nyt käydään tällä tavoin. Tämä kaikki osuu kuitenkin aikaan, jolloin kyynisyys ja epäluulo ovat muutenkin leviämässä. Turkissa, Brasiliassa ja jopa Ruotsissa on aivan pienestä ärsykkeestä noussut mielenosoituksia ja mellakoita, joille ei aina ole helppo ollut löytää selitystä.
Euroalue on kroonisessa kriisissä, monen maan nuorisotyöttömyysluvut ovat kaameita. Vakaus ei ole itsestäänselvyys.
Suomessa ei mellakoita ole nähty, mutta epämääräistä tyytymättömyyttä kyllä löytyy. Jotenkin tämä kaikki tuntuu kietoutuvan samaksi vyyhdeksi, jossa pulaa on ennen muuta luottamuksesta. Eikä mikään ole yhteiskuntien ja demokratian rakentamiselle samanlaista myrkkyä kuin epämääräinen tyytymättömyys kaikkeen ja epäluulo muita kohtaan.
Seurantajärjestelmät on rakennettu terrorismin torjumiseksi. Pulma on siinä, että niillä voi tarvittaessa torjua kaikenlaista muutakin – etenkin, jos yhteiskuntien sisäinen luottamus vaihtuu epäluottamukseksi.
Harvoin on demokratiaa yhtä paljon tarvittu kuin valvomaan sitä, ettei valvota liikaa. Snowdenin tietojen mukaan seurantakapasiteetti on kasvanut rajusti.
Kun seuraava älypuhelin mainostaa uusia ominaisuuksiaan sanomalla että ne lisäävät vapautta, kannattaa ehkä miettiä kahdesti. Luomme maailmaa, jossa kaikesta jää jälki jonnekin. Eikä ole sanottua, onko se loputtomiin yhdentekevää.