Oopperan ensi-ita
Suomen Kansallisooppera. Kaija Saariaho: Kaukainen rakkaus. Musiikin johto Esa-Pekka Salonen. Ohjaus Peter Sellars. Lavastus George Tsypin. Valaistus James F. Ingalls. Puvut Martin Pakledinaz. Libretto Amin Maalouf. Rooleissa: Dawn Upshaw (Clémence), Monica Groop (Pyhiinvaeltaja), Gerald Finley (Jaufré Rudel). Suomen Kansallisoopperan kuoro ja orkesteri. Suomen ensiesitys 16.9.
Kaija Saariahon esikoisoopperan L'Amour de loin (Kaukainen rakkaus) Suomen ensiesitykseen oli mahdotonta mennä avoimin mielin. Niin voimakkaan ylistävänä esityksen ympärillä käyty keskustelu on vellonut.
Salzburgissa vuonna 2000 nähdyn kantaesityksensä yhteydessä teosta kiitettiin tuon vuoden merkittävimmäksi oopperaksi, eikä lausuntojen perussävy ole tämän jälkeen paljoa muuttunut. Aivan erityisesti on ylistetty oopperan librettoa, jonka on kirjoittanut libanonilaissyntyinen, Ranskaan 1970-luvulla emigroitunut Amin Maalouf.
Kansallisoopperan suurella näyttämöllä oli torstai-iltana mahdollisuus katsastaa, oliko näissä ennakkokehuissa perää.
Ulkoisesti oopperassa tapahtuu huomattavan vähän. Henkilöhahmoja on kolme. Ruhtinas ja trubaduuri Jaufré Rudel on saanut tarpeekseen kevytmielisestä elämästään ja alkaa unelmoida täydellisestä rakkaudesta.
Hän kuulee Pyhiinvaeltajalta meren takana asuvasta naisesta ja näkee tässä toiveidensa täyttymyksen. Pian myös nainen, Clémence, saa kuulla ihailijastaan. Jaufré päättää lähteä matkalle naisen luo. Matkalla hän sairastuu ja kuolee pian rakastavaisten tapaamisen jälkeen.
Surullinen Clémence purkaa epätoivonsa rukouksiin.
Jos vertailukohdaksi otetaan äskettäin Kansallisoopperassa nähty Richard Wagnerin Ring-tetralogia, on ero tapahtumien määrässä valtava.
Ringissä kuulijan energia kuluu sekavien sukulaisuuksien, liittolaisuuksien ja johtoaiheiden mytologisessa vyörytyksessä. Yhdistävänä tekijänä ovat kuitenkin myyttiset ja uskonnolliset arkkityypit, jotka Kaukaisessa rakkaudessa liittyvät Jaufrén ja Clémencen vastakkainasetteluun. Peter Sellarsin ohjaus ja George Tsypinin pelkistetty lavastus korostivat osaltaan tätä dualismia.
Tapahtumien vähäisyys korvautuu lähes loputtomilla tulkintamahdollisuuksilla. Jää kuulijan ja katsojan varaan, minkä merkityksen saa esimerkiksi Jaufrén matka meren yli, vetten päällä käveleminen tai Pyhiinvaeltajan arvoituksellinen hahmo.
Onko Clémence todellinen vai ideaali hahmo, kuolema vai Jumala? Vai onko oopperan tärkein hahmo tapahtumien ulkopuolella? Voidaanhan Jaufrén ja Clémencen suhde nähdä yhden myös ihmisen sisäisen kamppailun eri puolina.
Libreton ja sitä kautta koko oopperan suurin hienous on tässä merkitysrikkaudessa. Miksi kyse ei voisi olla oman aikamme kontekstissa vaikka nettideittailusta: internet-pyhiinvaeltaja saattaa kaksi ihmistä tapaamiseen, joka ei aina välttämättä menekään suurten odotusten mukaisesti.
Oopperan musiikin keskeisin elementti on Saariaholle totutusti sointiväri. Libreton tapaan musiikkikin voidaan nähdä kiinnostavasti kahden elementin kautta: toisaalla on värielementti, jonka puitteissa säveltäjä hyödyntää suvereenisti orkesterin mahdollisuuksia hillitysti elektroniikalla höystettynä.
Toisena puolena on instrumentaation, modaalisen ja koristeellisen vokaalitekstuurin sekä avosointuisten intervallien avulla luodut trubaduurimusiikin alluusiot. Jälkimmäisen kohdalla Saariaho käyttämiin aineksiin kuuluu lisäksi 1100-luvulta periytyvä melodia, joka on säilynyt todellisuudessakin eläneen Jaufré Rudel -nimisen trubaduurin tuotannosta.
Saariahon musiikin värien ja tunnelmien synnyttämä kokemus on poikkeuksellisen intensiivinen. Myös oopperan lajityypille tärkeä musiikin ja libreton saumaton symbioosi kantaa läpi teoksen.
Tosin viimeisen näytöksen aikana musiikilla on vaikeuksia vastata tekstin syvällisyyden haasteisiin. Teoksen loppu, jossa musiikki esitysohjeiden mukaan "sekoittuu ilmaksi ja valoksi", on kuitenkin jälleen sävähdyttävä.
Sopraano Dawn Upshaw Clémencen roolissa sekä baritoni Gerald Finley Jaufréna olivat loistavia. On ikävää sanoa, että solistikunnan ainoa suomalainen edustaja, Pyhiinvaeltajan roolin laulanut mezzosopraano Monica Groop jää tässä laulajien taistossa kolmannelle sijalle.
Koko kolmikon tason huomioon ottaen se ei tarkoita kuitenkaan välttämättä heikkoa suoritusta. Ja lienee turha mainita: Esa-Pekka Salonen on aikamme huippukapellimestareita.
Ennakkopuheet Kaukaisen rakkauden erinomaisuudesta eivät siis olleet tuulesta temmattuja: teoksella on paikka 2000-luvun alun merkittävimpien oopperoiden joukossa. Seisaallaan taputtaminen ei siis ollut suoranaista liioittelua - vaikkakin tietysti jo etukäteen arvattua.
Kaukainen rakkaus esitetään Kansallisoopperassa tänä syksynä kaikkiaan 11 kertaa. Teos jää talon vakio-ohjelmistoon, joten sitä kuullaan tulevinakin vuosina.
Kyllä tämän oopperan takia kannattaa matkustaa Helsinkiin kauempaakin. Produktio nähdään myös televisiossa joulukuussa, ja DVD:kin on tulossa. Teos ei siis ainakaan Suomessa karkaa ihmisten korvista.