Kun Lapin sodan päättymisestä tuli 27. huhtikuuta kuluneeksi 70 vuotta, avattiin Lapin maakuntamuseossa erikoisnäyttely ”Wir waren Freunde – Olimme ystäviä. Saksalaisten ja suomalaisten kohtaamisia Lapissa 1940–1944”.
Näyttelyjulkaisun mukaan valokuvat ja esineistö on koottu pääosin museolle tulleista lahjoituksista, yksityisalbumeista, kirjeistä ja muistoesineistä, ja näyttely keskittyy ”rintamantakaiseen elämään ja kanssakäymiseen kaikkine iloineen ja murheineen”. Yksi tavoite on ollut ”herättää historiallinen valokuva henkiin”.
Kuvat heräsivät poikkeuksellisella tavalla henkiin, ennen kuin yhtäkään niistä oli ripustettu näyttelytilan seinille. Koko näyttely sai erityistä huomiota osakseen, ennen kuin ensimmäistäkään esinettä oli asetettu vitriiniin.
Näyttelyaiheinen tulitikkurasia museokaupan tiskillä ei yleensä ole suuria tunteita herättävä esine.
Tässä tapauksessa se kuitenkin kantoi sisällään monia merkityslatauksia jo ennen näyttelyn avaamista. Museo jakoi ennakkomarkkinointimateriaalina muun muassa Rovaniemen Wanhoilla markkinoilla kesällä 2014 tulitikkurasioita, joissa oli tulevan näyttelyn nimi: ”Wir waren Freunde – Olimme ystäviä.”
Itse tekstiä on periaatteessa mahdollisuus lukea ainakin kolmella eri tavalla: Se saattaa viitata suomalaisten katkeruuteen Lapin polttamisesta saksalaisjoukkojen vetäytyessä Pohjois-Suomesta Neuvostoliiton kanssa syyskuun alussa 1944 solmitun aselevon jälkeen.
Yhtä hyvin se voidaan lukea saksalaisten katkeruudenilmaisuna suomalaisen aseveljen ”petturuudesta”.
Se voidaan tulkita myös muistutukseksi niistä myönteisistä kokemuksista, joita lappilaisilla kaikesta huolimatta on edelleen kerrottavanaan rintamantakaisesta yhteiselämästä Saksan puolella taistelleiden sotilaiden ja työvelvollisten kanssa ennen sodan loppuratkaisua.
Se, että kyseessä oli nimenomaan tulitikkurasia, teki asiasta kirjaimellisesti tulenaran. Olivathan tulitikut toimineet eri tavoin hiljaisten mielenosoitusten ”plakaattina”, kun sodan jälkeen saksalaisturisteja toivotettiin ei-tervetulleiksi Lappiin. Nyt tulitikuista tehtiin asiaa myös Rovaniemen kaupunginhallinnossa, ja lopulta kaupunginjohtaja Mauri Gardin kielsi museota käyttämästä tulitikkurasioita markkinointitarkoituksessa. Seuranneen mediakohun jälkeen niistä tuli haluttu keräilykohde.
Museo sai myös yksityisiltä ihmisiltä suoria yhteydenottoja näyttelyn nimen tultua julki. Niissä paheksuttiin näyttelyn teemaa, joka viittasi veljeilyyn natsi-Saksan kanssa.
Periaatteessa samasta syystä osa Lapin vasemmistolaisista vastusti näkyvästi mausoleumin rakentamista Lapissa kaatuneille saksalaissotilaille Rovaniemen Norvajärvelle vuonna 1963.
Olen katsonut näyttelyn kolmeen kertaan. Osa näkemästäni herättää pahaa oloa, osa surua ja myötätuntoa, osa edelleenkin hämmennystä – ja hyvä niin.
Dokumentoiduissa tilanteissa esiintyvät ihmiset elivät omaa kokemustodellisuuttaan, joka oli heille totta silloin tässä ja nyt. He eivät silloin tienneet, mitä myöhemmin tapahtuisi ja mitä kaikkea vielä pahempaa sen jälkeen paljastuisi.
Me tiedämme, ja se tieto ohjaa nytkin katsettamme. Johtopäätökset jäävät katsojalle.
Historiallisten museoiden näyttelyt osallistuvat aina historiapoliittiseen keskusteluun ja muistin politiikkaan, olipa se tietoinen tarkoitus tai ei.
Tässä Lapin maakuntamuseon erikoisnäyttely ei ole poikkeus, vaikka sitä siitäkin on moitittu ja muun muassa pohdittu, miltä norjalaisista mahtaisi tuntua kenraalieversti Dietlin esittäminen näyttelyssä lappilaisten sympatiseeraamana ”Narvikin sankarina”.
Tietysti pahalta; Saksahan miehitti Norjan toisessa maailmansodassa mutta ei Suomea. Sodan loppuvaiheessa molempien maiden pohjoisosat kuitenkin kokivat saman kohtalon. Toisaalta historiapoliittiseen keskusteluun omasta näkökulmastaan osallistuvat myös esimerkiksi Narvikin sotamuseon ja Hammerfestin jälleenrakennusmuseon pysyvät näyttelyt. Niissäkään ei kerrota kaikesta kaikkea.
Tässä tapauksessa museon puheenvuoro nostaa esiin lappilaisten siviilien – tavallisten ihmisten, naisten ja lasten – rintamantakaisen arjen ja tulee omalla tavallaan osaksi sen kokeneiden henkistä jälleenrakennusta, joka joissakin tapauksissa saattaa jatkua jo toisessa ja kolmannessa sukupolvessa.
Psykohistorioitsija Juha Siltalaan viitaten: kun kipeitä asioita – suhdetta natsi-Saksaan, Suomen roolia sodan hävinneenä ja kansainvälisen yhteisön silmissä sotasyylliseksi leimattuna osapuolena – ei virallisessa Suomessa sodan jälkeen voitu avoimesti käsitellä kansallisella tasolla, ne jäivät yksityisten ihmisten ja perheiden ylisukupolviseksi painolastiksi.
Pitäisikö niistä edelleen vaieta? Eikö meillä ole siitä jo riittävästi kokemusta?
Kirjoittaja on kulttuurihistorian professori Lapin yliopistossa.
Kolumni