Mistä ne nerot tulevat, kun ne joskus näyttävät tulevan ihan tyhjästä, alemmista kansankerroksista, ties mistä takamaan perältä? Ja kykeneekö tämmöisen olennon tunnistamaan jo ennen kuin hänen suuruudenaikansa koittaa? Otetaanpa esimerkki kotimaan suurmiesgalleriasta? Kuka mahtaa olla tämä lahjakkuus? Näin hänestä on kirjoitettu:
3-4-vuotiaana hän oli tavattoman puhelias ja vilkas. Koulutoverit muistavat hänet iloisena, nauravana ja joskus laulavanakin. Hän oli aloitteiden tekijä, leikkien keksijä, järjestäjä ja ohjaaja. Hän oli luokkansa kiistaton johtaja, muita kookkaampi ja rotevampi sekä myös henkisesti kehittyneempi. Hänen varhainen kiinnostuksensa lukemiseen ja tietojen hankkimiseen oli mitä ilmeisin. Hän oli myös kovasti mieltynyt piirtämiseen.
Mutta mitä sitten tapahtui
Vakavan sairauden jälkeen hän muuttui hiljaiseksi ja umpimieliseksi. Persoonallisuuden piirteiden vahvistuessa kotiväki alkoi pitää häntä omituisena. Äiti pelkäsi joskus pojan järjen seonneen. Yhä useammin hän vetäytyi yläkerran kammariin. Silloin hänellä oli "henki päällä", ja hänen arveltiin kirjoittavan jotakin. Kuvauksessa on jotain hämmentävän tuttua, ainakin sille, joka tuntuu pohjoissuomalaisen kirjallisuuden lähihistoriaa. Etteikö vain kyseessä olisi Orajärven polo poika Timo K. Mukka?
Mukasta ei nyt kuitenkaan ole puhe. Muita päätään pitempi hän on Pentti Haanpää, Piippolan suuri poika ja lauseet -- hieman editoituina - ovat peräisin Eino Kauppisen hartaanjäyheästä elämäkerrasta.
Muistettakoon mieliin Erno Paasilinnan kuvaus Timo K. Mukan lapsuudesta ja nuoruudesta. Paasilinnan Timo K. Mukka ilmestyi välittömästi Mukan kuoleman jälkeen (1974) ja siitä onkin tullut eräänlainen tulisaarna rikkirevityn kirjailijan arkun äärellä. Paasilinnan kirjan toisen luvun otsikko kuuluu yksinkertaisesti: "Ihmelapsi": "Timo osasi lukea ennen kouluun menoa. Hän oli avoin ja vilkas poika, kaikkien suosiossa. Kotona hän oli lempilapsi. Muut lapset joutuivat kärsimäänkin Timon suosimisesta. Timo veisteli puusta pienoisveistoksia, eläimiä ja ihmishahmoja."
Sitten tuli äkkipysäys. Timo sairastui 12-vuotiaana aivokalvontulehdukseen ja Paasilinnan mukaan hilpeydestä ja avoimuudesta ei jäänyt juuri mitään jäljelle. Ihmelapsi kääntyi sisäänpäin. Paasilinnan todistuksen mukaan Timo yritti jopa itsemurhaa.
Yksinäisyydestä sivullisuuteen
Tässäkö olisi kaksi hyvää kriteeriä suurmiesten ennustamiseksi? Ensin poikkeuksellinen sosiaalinen vilkkaus, johan liittyy selkeästi karismaattisia johtajanominaisuuksia ja sitten vetäytyminen omaan itseen, joka tarkoittaisi oman persoonallisuuden kypsyttämistä. Hinta tästä kypsyttämisestä on raskas ja pitkä yksinäisyyden kokemus, tai jopa erakkous. Joka tapauksessa tämä yksinäisyyden kokemus jää ihmiseen koko loppu elämäksi ja hienostuneemmassa muodossa jalostuu ns. sivullisuuden kokemukseksi -- kuten olemme eurooppalaisesta kirjallisuudenhistoriasta oppineet.
Olen taipuvainen ajattelemaan, että juuri kirjailijanammatissa tästä yksinäisyyden sietämisestä on selvää hyötyä, ja se auttaa myös selviämään ammatin yllättävistä käänteistä. Ajattelenpa tässä vaikkapa 1930-luvun pannaan julistettua sosialisti-Haanpäätä tai 1960-luvun Hannu Salamaa. Salamahan hankki muutamalla romaanin rivillä itselleen traagisen syytetyn kohtalon, johon eräs prahalainen tarvitsi junanvaunullisen eurooppalaista metafysiikkaa. Toisaalta taas samat yhteiskunnalliset mielipiteet, jotka näkyivät Haanpään 1930-luvun julkaisemattomissa romaaneissa, olivat suoranaisen ylistyksen tai ainakin ymmärtäväisen kannustuksen kohteina Salaman ja muiden aikalaisten taiteellisessa radikalismissa.
Erakkouttakin on monensorttista. Muistelen juttuja, joita tamperelaiset kirjailijat ovat minulle kertoilleet suuresta kollegastaan Eeva-Liisa Mannerista. Manner istui kuulemma Ojakadun pikku tukikohdassaan ikään kuin henkisessä maanpaossa ja jos se ei eristystoimiksi riittänyt, hän suori töidensä kanssa Euroopan toiselle reunalle Malagaan mökkeilemään.
Ihmelapsien tähtikaartia
Mukan erakontaipumukset ovat vaikuttavaa luokkaa. Hänestä tuli metsissä vaeltelija ja yöihminen -- edelleen Paasilinnan todistajanlausunnon mukaan. Hurjalta tämä erakonelämä tuntuu varsinkin Mukan boheeminmainetta vasten. Tarkempi vilkaisu luovuuden salaisuuksiin yleensä osoittaa, että erakkous on huomattavasti todempi asia kirjailijaparkojen elämässä kuin loputon sosiaalinen kännäily.
Suurten kirjailijoiden elämänkaaresta löytyy lisää esimerkkejä sosiaalisesta vilkkaudesta ja tiiminvetämisen operatiivisista kyvyistä. "Hän oli taitava keksimään uusia leikkejä ja johtamaan niissä koko kylän lapsilaumaa sekä valmis sovittamaan riitoja ja puolustamaan sorrettuja."
Tämä hän oli 1800-luvun ihmelapsien ykköskaartia, pitäjänräätäli Eerik Juhana Stenvallin poika Aleksis Kivi Nurmijärveltä. Todistajanääni oli Kiven lapsuudenystävän Kustaa Domanderin, editointi psykiatri Kalle Achtéen Kivi-tutkielmasta Syksystä jouluun.
Haanpää ja Mukka ovat ihmelapsien tähtikaartia kaikilla mittareilla mitattuna. Haanpää julkaisi esikoisensa 20-vuotiaana, Mukka jo 19-vuotiaana. Kirjailijan 25-vuotispäivään mennessä etelän kustannusherrat olivat ehtinet julaista Haanpäältä kokonaista kuusi kirjaa, Mukalta huikeat seitsemän!
Suureen lahjakkuuteen - saatikka nerouteen! - kuuluu jonkinmoinen selittämättömyys ja yllätyksellisyys. Tämä tarkoittaisi, että nuoren lahjakkuuden taustasta ei näyttäisi olevan mitään erityiseen painavaa, joka tekisi tämän lahjakkuuden ymmärrettäväksi. Tässä kohdin voimakaksikko Mukka-Haanpää ei enää näytäkään niin yhtenäiseltä.
Kirjailijoita ja valtiopäivämiehiä
Kirjailijansa puolta tiukasti pitävä elämäkerturi uskaltaa todeta jo kymmenen vuotta kohteensa kuoleman jälkeen, että Pentti Haanpää piti tietoisesti yllä jätkän ja työmiehen mainettaan, vaikka sillä ei ollut todellista katetta. Haanpää livahti jo nuorena omaan kirjailijan vinttikammariinsa, ja tässä ammatissa hänellä oli koko suvun henkinen ja varmasti käytännöllinenkin tuki takanaan.
Haanpäästä tuli kansallinen kuuluisuus 1920-luvulla, mutta jokainen piippolalainen tiesi, että nuoren kirjailijan tausta oli täynnä luovuutta ja monenmoisia kirjallisia harrastuksia. Haanpään isoisä Juho Haanpää julkaisi jo 1865 Oulun Wiikko-Sanomissa laajan kertomuksen "Mitä puuttui?" ja 1897 samainen sivistystalonpoika oli valtiopäivämiehen ominaisuudessa perustamassa Suomen kirjailijaliittoa!
Haanpään isä Mikko Haanpää käväisi ottamassa omaan kirjalliseen uraansa vauhtia Michiganista Yhdysvalloista, syntyi käyttöjournalismia moniin suomalaisiin pikkulehtiin ja myös pari laajempaa tekstiä, jotka on luokiteltava kaunokirjallisuuden alalle. Näitä harrastuksia Mikko Haanpää jatkoi myös Suomessa ja ne huipentuivat ehkä "vanhoilla päivillä" tehtyyn romaanin käsikirjoitukseen, jota ei kuitenkaan painoon asti päässyt. Kauppisen mukaan Mikko Haanpää tarjosi 1940-luvulla käsikirjoitustaan materiaaliksi pojalleen, joka käyttikin muutamia isänsä aiheita tuotannossaan.
Olisi sinänsä mielenkiintoista verrata isä- ja poika-Haanpään tekstejä toisiinsa. Paljastuisiko siinä tämä monelle harrastajalle kohtalokkaaksi koitunut ero "kyläkirjallisuuden" tai "kotiseutukirjallisuuden" ja toisaalta "kaunokirjallisuuden" välillä?
Kauppinen juoruilee, että Mikko Haanpää ilmoitti Amerikoissa tittelikseen "mökkiläisenpoika". Suomen kirjailijat 1917-1944 --hakuteos ilmoittaa Mikko Haanpään titteliksi maanviljelijän. 1920-luvun pohjoisesta sydän-Suomesta ei varmaan kovin isoja ökytiloja löydy eikä Haanpäidenkään tila sellainen ollut. Ajan mittapuiden mukaan kannattava maantila se kuitenkin oli, eikä ainakaan mikään hallinnollisella päätöksellä lohkottu asutustila. Kun mennään pohjoista kohti Lapin läänin, suurin osa nuorista tulevan teollisuus-Suomen tekijöistä löysi itsensä sellaiselta.
Orajärven Putkinotko
Kustaa Eemeli Mukan maapala Orajärven rannalla Kiimavaaran rinteessä ei ollut asutustila vaan suvun omistuksessa olleesta suuremmasta tilasta lohkoutunut mökinpaikka. On kuin Joel Lehtosen Putkinotkon mökkirähjää olisi hieman kunnostettu ja siirretty 1950-luvun Tornionlaaksoon!
Kyseessä eivät kuitenkaan ole Suomi-Filmin lavasteet jotka Aki Kaurismäki on ottanut kiitolliseen kierrätyskäyttöön, vaan tulevan kirjailijan koti. Patriisikirjailija Olavi Paavolainen oli ensimmäisiä joka höynähti Pentti Haanpään jätkänrooliin ja illuusionsa hukannut pohjoinen kriitikko voi vain kuvitella, mitä kaikkea Paavolaisen maalauskynä olisi saanut Timo K. Mukan tausta irti.
Kuka oli Eemeli Mukka, Timo K. Mukan isä? "Työmies", sanoo hakuteos. Keskisen Tornionlaakson paras ojankaivaja, todistaa Erno Paasilinna. Herkkä, laaja-alainen sielu, kertovat Timo K. Mukan kirjat.
Työmiehiä on monenlaisia 1900-luvun suomalaiskansallisessa proletariaatissa, mutta joka tapauksessa Mukan taustasta on äärimmäisen vaikea noukkia mitään, joka olisi ikään kuin siunannut Mukan suorastaan pelottavan varhaiskypsyyden. Pellon kunnan sosiété ei sellaisia piirteitä löytänyt ja tuskin niitä olisi löytänyt silloinen pohjoissuomalainen ihmistieteen asiantuntemuskaan. Ei ainakaan jos jätämme lausuntovelvollisuuden Oulun piirimielisairaalan asiantuntijalle, professori Konrad von Baghille. Psykiatrin lausunto 18-vuotiaasta Timo K. Mukasta ei vaikuta kovin empaattiselta:
"Potilas on ilmeisesti holtiton luonnevikainen, eikä mielestäni kansaneläke tule kysymykseen. Kollegan esittämä sotaväkiajatus on suorastaan loistava, muuten ei tässä vaiheessa voi muuta ajatella kuin yllyttää työhön. Kansaneläke tekisi ikuisiksi ajoiksi korvausneurootikon tästä muutenkin mitättömästä kansalaisesta."
Pieti ja Darja Veronassa
Haanpäätä ei voi sakottaa siitä, että hänen suvussaan eli talonpoikainen valistuksen henki, mutta kirjailijanuraa ajatellen hänellä oli huomattavasti parempi ennuste kuin Timo K. Mukalla. Jos henkisiä ja aineellisia resursseja ruvetaan kokoamaan kirjailijan kehdon ympärille, Jean-Paul Sartreen verrattuna Haanpään tausta jää kauas marginaaliin. Sartre -- jonka syntymävuosi 1905 on sama kuin Haanpäänkin! -- putkahti maailmankirjallisuuteen vanhan ranskalaisen porvariston ja pariisilaisen eliittikoulun kautta, ja maailmankirjallisuutta hänen teoksistaan sitten tulikin. École Normale Supérieuren käytäviltä on aivan yhtä pitkä matka niin Piippolan kuin Orajärvenkin kansakoulun pihalle.
Lahjakkuus, kaikki uuden luominen on aina ihme, lahja, jonka antajasta ei ole varmaa tietoa. Timo K. Mukan murtautuminen Orajärven mökistä 1960-luvun suomalaisen kulttuurin Bulevardille on todiste todella suuresta lahjakkuudesta. Jos luovan ihmisen välittömän henkisen ja aineellisen taustan ja hänen lahjakkuutensa epäsuhtaa pidetään jonkinlaisena superlahjakkuuden mittarina, huntelo taideopiskelija Timo Kustaa saa täydet pisteet.
Lahja on lupaus, joka odottaa toteutumistaan. Joskus se jää pelkäksi kuiskaukseksi tai vielä ikävämpää, pelkäksi oireyhtymäksi Fennica Pharmacassa. Timo K. Mukan kohdalle ei käynyt näin. Meillä on luettavana ja ihmeteltävänä yhdeksän kaunokirjallista teosta, ja jo Mukan esikoisromaani Maa on syntinen laulu näyttää vuosien päästä yhä suuremmalta ihmeeltä. Länsimaisen kirjallisuuden kaanonissa se on jo noussut rikkinäisten eepoksien aurinkoiselle Pantheonille mikäli bulevardikriitikot vielä osaavat tämän sanan tavata. Ja vielä me näemme, kuinka Kyyhkyn ja unikon Pieti ja Darja kuiskuttelevat Romeon ja Julian kanssa Veronan terassilla. Sinne pääsee vain rakkaus, jonka yhteiskunta on tallonut alleen.