Tänä vuonna on vietetty sisällissodan muistovuotta, jonka yhtenä pyrkimyksenä on ollut painottaa sitä, että historian vaikeistakin tapahtumista ja muistoista on kyettävä käymään avointa keskustelua. Kipupisteet ja haavat on pystyttävä käsittelemään, jotta niistä voi päästä eteenpäin.
Muistovuonna on korostettu sovinnon ja yhteiskunnallisen eheyden merkitystä niin historiassa tapahtuneena kehityksenä, suomalaisen hyvinvointivaltion takeena kuin nykyhetkessä. Jo maailman sotien välisinä vuosikymmeninä alkanut kansallinen eheytyminen olikin tärkeä vaihe matkalla sisällissodan rikki repimästä kansasta kohti nyky-yhteiskuntaa.
Suomalainen yhteiskunta selviytyi sisällissodan luomasta kahtiajaosta, koska lopulta niin kansa kuin valtapuolueet kautta linjan omaksuivat kansanvaltaisen, parlamentaarisen demokratian.
Liberalismin ja sosialidemokratian ihanteisiin perustunut keskitien politiikka, joka Suomessakin etenkin toisen maailmansodan jälkeen toteutui, perustui demokratiaan ja yhdessä jaettuun tavoitteeseen kansan kokonaisuuden hyvinvoinnista.
Kansan yhtenäisyys merkitsi ja merkitsee eri yhteiskuntaluokkien ja puolueiden sopua ja rinnakkaiseloa. Kansakunnan kyky sovitella ja ratkaista konfliktit poliittisen järjestelmän sisällä on – edelleen – demokratian olemassaolon edellytys.
Tulevana vuonna vietämme kolmatta vuotta peräkkäin jonkin Suomen historialle ja nykypäivälle merkittävän ja kansakunnan suuntaa ratkaisevasti ohjanneen tapahtuman muistovuotta. Vuonna 2019 tulee kuluneeksi 100 vuotta siitä, kun eduskunnassa päätettiin lopullisesti hyväksyä tasavalta Suomen valtiomuodoksi.
Sisällissodan vuonna 1918 yhteiskuntaan luoma kahtiajako oli syvä, mutta ei kuitenkaan ainoa nuorta kansakuntaa rasittanut ristiriita. Myös vastaitsenäistyneen Suomen valtiomuodosta käyty taistelu jätti arvet.
Perustuslaillinen kompromissi loi paljon tyytymättömyyttä niin oikealle kuin vasemmalle. Niitä, jotka pitivät saavutettua ratkaisua parhaana mahdollisena, oli vähemmän kuin niitä, jotka olivat hyväksyneet sen olosuhteiden pakosta ja suuremman pahan välttääkseen.
Oikeisto jäi kaipaamaan vahvempaa asemaa hallitukselle ja presidentille, ja vasemmiston mielestä taas omaksuttu vallanjako uhkasi eduskunnan toimivaltaa.
Perustuslain voimakas kompromissiluonne yhdistettynä puoluekenttää hajottaneisiin vahvoihin ideologisiin vastakkainasetteluihin loi sisällissodan perinnön ohella lisää haasteita kansalliselle eheytymiselle.
Valtiomuotokiistan rintamalinja ei kuitenkaan noudattanut sisällissodan jakolinjaa valkoisiin ja punaisiin, vaan se kulki porvarillisen Suomen sisällä. Poliittiseen keskustaan sijoittuneet porvarit kannattivat tasavaltaa, kun taas konservatiiveille vahva monarkki oli tae sisällissodan kaltaisia mullistuksia vastaan.
Vaikka kiista ratkaistiin poliittisen järjestelmän sisällä tasavallan hyväksi, voi jälkikäteen todeta, että kytemään jäi konflikti, joka purkautui 10 vuotta myöhemmin oikeistoradikalismin vuosina.
Monarkian kannattajat edustivat sisällissodan voittanutta osapuolta ja heille valtiomuototaistelun lopputulos oli tappio tai laiha kompromissi. Tämä pettymys yhdistettynä kansallista eheytymistä avoimesti korostaneiden ensimmäisen presidentin ja keskustahallitusten pyrkimyksiin loi pohjan tyytymättömyydelle – jopa revanssihengelle.
Kommunistien avoin ja maanalainen toiminta, perustuslaillisen kompromissin pettymys ja yleiseurooppalainen tendenssi haastaa demokratia johtivat sisällissodan ja valtiomuototaistelun jälkinäytökseen 1920-30-lukujen taitteessa.
Toisin kuin suuressa osassa Eurooppaa oikeistoradikalismin aalto ei Suomessa johtanut kumoukseen, vaan olemassa olevan järjestelmän vahvistumiseen. Järjestelmän haastajat niin oikealta kuin vasemmalta syrjäytettiin marginaaliin ja maltilliset voimat perivät maan.
Tasavalta ja parlamentaarinen demokratia selvisivät voittajina ja saavuttivat koskemattoman aseman Suomen poliittisen järjestelmän peruspilareina.
Maailman sotien välisten vuosikymmenten ajankuva tiivistyykin sisällissodan, valtiomuototaistelun ja eheytyspolitiikan luomaan ristiriitaan voittajien ja voitettujen roolista isänmaan rakentamisessa.
Vaikka me 2010-luvun Suomessa – tai jo toisesta maailmansodasta lähtien – olemme tottuneet elämään tasavallassa ja pitämään sitä varsin kiistattomasti itsellemme parhaana valtiomuotona, ei se historiansa ensimmäisten vuosikymmenten aikana ollut itsestäänselvyys.
Tämä on hyvä pitää mielessä myös tulevana vuonna. Suomesta löytyy tänäkin päivänä toimijoita, jotka pitävät ihanteenaan autoritaarista tai totalitaarista hallintoa. Tasavallan juhlavuonna tuleekin pitää demokratian lippua korkealla.
Jenni Karimäki on yliopistonlehtori ja erikoistutkija Eduskuntatutkimuksen keskuksessa Turun yliopistossa.