Kirjoittaja on osastopäällikkö Suomen Pankissa.
Taloudellisten ennusteiden laatijoita on tänä vuonna ehditty sättiä oikein olan takaa. Sättiminen ei näytä vieläkään loppuneen.
Jokin aika sitten ennustajia arvosteltiin siitä, etteivät ne ennustaneet maailmankaupan romahtamista. Heitä syytettiin siitä, etteivät he synkistelleet ajoissa. Nyt ennustajia - tai ainakin joitakin niistä, kuten Suomen Pankkia tai valtiovarainministeriötä - syytetään siitä, että ne synkistelevät.
Maailmalta on tullut paljon positiivisia tietoja. Nousu on joissakin maissa lähtenyt käyntiin, pörssikurssit ovat nousseet, ja meilläkin kotitalouksien luottamus omaan talouteen on taas roimasti vahvistunut. Silti näillä ennustajilla on kanttia sanoa, että onnen päivät eivät olekaan aivan nurkan takana.
On totta, että maailmantalouden tilanne näyttää nyt paljon paremmalta kuin ennen kesälomia. Kokonaistuotannon lasku on useimmissa kehittyneissä maissa pysähtynyt toisella tai kolmannella neljänneksellä. Joissakin kehittyvissä maissa on jo nähty hyvinkin korkeita kasvulukuja.
Rahoitusmarkkinoiden tilanne on parantunut olennaisesti. Se näkyy korkojen laskuna, riskilisien pienenemisenä ja omaisuusarvojen nousuna. Yhdysvalloissa myös asuntohinnat ovat kääntyneet nousuun. Tukholmassa puhutaan uudesta asuntohintakuplasta.
Tilanteen paraneminen selittyy talouspolitiikalla. Pankkijärjestelmän tukemiseen kohdistetuilla toimilla ja rahapolitiikan voimakkaalla keventämisellä estettiin rahoitusjärjestelmän romahtaminen ja 1930-luvun kaltainen suuri lama. Tällaisen katastrofin mahdollisuutta ei voinut viime syksynä sulkea pois. Se selittää sen, miksi toimenpiteet saatiin nopeasti aikaan ja myös kansainvälisessä koordinaatiossa onnistuttiin kohtuullisen hyvin.
Epävarmuuden aika kuitenkin jatkuu. Kehittyneissä maissa taloudellisen tilanteen kohentuminen on seurausta varastojen täydentämisestä, julkisista elvytystoimista ja jossain määrin myös Aasian tuontikysynnän kasvusta. Harvassa ovat ne maat, joissa yksityinen kulutus tai investoinnit olisivat kääntyneet reippaaseen kasvuun.
Suomen talous näyttää siirtyvän elpymisen tielle muuta maailmaa myöhemmin. Yhtenä syynä siihen on viennin rakenne. Pääomatavaroita tuottava Suomi kärsii siitä, että tuotannolliset investoinnit maailmalla ovat lamassa. Kapasiteetin käyttöaste on niin alhainen, että uusien investointien aloittaminen ei juuri houkuttele rahoituskustannusten alentumisesta huolimatta.
On selvää, että jonakin päivänä maailmankauppa taas kasvaa kohisten ja uusia investointihankkeita pannaan käyntiin. Suomalaisilla yrityksillä on hyvät mahdollisuudet päästä tähän mukaan, kun niiden rahoitusasema on vahva ja teknologinen osaaminen on korkealla tasolla.
Ei kuitenkaan ole itsestään selvää, että näin käy. Yleensä kriisit vauhdittavat rakennemuutosta. Näinhän meilläkin kävi 1990-luvulla. Suomi tuli ulos omasta lamastaan täysin uudistuneella teollisella rakenteella kuin millä se siihen meni.
Samalla tavalla voisi olettaa, että globaalinen kriisi nopeuttaa globaalia rakennemuutosta. Mitä tällainen rakennemuutos voisi olla?
Kriisi vauhdittaa jo aiemmin käynnissä ollutta trendiä: perinteistä tavaratuotantoa siirtyy Aasiaan ja muihin kustannustasoltaan halpoihin maihin. Heikko kysyntä ja taloudellisten näkymien epävarmuus korostavat kustannusten karsintaa yritysten päätöksenteossa. Tuotannon siirtäminen ja halvempien alihankkijoiden hankinta on yksi tapa yrittää selviytyä eloonjäämistaistelussa.
Kriisin seurauksena osa olemassa olevasta pääomakannasta tuhoutuu taloudellisessa mielessä. Syynä voi olla se, että tuotantokapasiteetti sijaitsee taantuman jälkeisen markkinatilanteen kannalta väärässä paikassa tai sen käyttäminen ei enää ole paikallisella kustannusrakenteella kannattavaa.
Maan potentiaalinen tuotanto laskee, kun osa sen pääomakannasta tuhoutuu. Se merkitsee sitä, että maan kyky tuottaa arvonlisäystä alenee. Tällöin palkkoihin, voittoihin ja veroihin jää vähemmän jaettavaa. Tätä menetystä ei millään elvytystoimenpiteellä voi korvata.
Sopeutuminen tällaiseen tilanteeseen voi tapahtua kahdella tavalla. Joko hyväksytään se, että tulotaso putoaa pysyvästi ja yritetään jakaa taakka mahdollisimman oikeudenmukaisesti.
Toinen vaihtoehto on, että yritetään korvata käyttökelvottomaksi muuttunut pääomakanta uudella. Se merkitsee paitsi uusia investointeja myös uusia tuotteita, jotka menevät kalliimmallakin kustannusrakenteella maailmalla kaupaksi.
Kotimaisen pääomakannan tuhoutumisprosessi on paperiteollisuudessa ollut meneillään jo jonkin aikaa. Globaalinen kriisi on sitä vauhdittanut. Sama voi toistua muillakin toimialoilla. Tämä huoli korostuu varsinkin, kun Suomi onnistui kohtaamaan kansainvälisen taantuman samalla, kun kustannuskilpailukyky oli jo valmiiksi heikkenemässä.
Tämä on yksi syy sille, miksi lähivuosien tulevaisuuden näkymät eivät näytä kovin valoisilta.
Jotta tämä ei kuitenkaan menisi pelkäksi synkistelyksi, on hyvä muistaa, että tulevaisuus on avoin. On täysin mahdollista, että suomalainen osaaminen ja suomalainen sisu löytävät toisensa, jotta syntyisi jotakin uutta. Näin tuotantopotentiaalin kasvuvauhti voisi jopa vauhdittua entiseen verrattuna ja muutamassa vuodessa vanhan pääomakannan menetys olisi korvattu.
Tämä ei tietenkään synny kädet ristissä odottamalla. Se syntyy tekemällä. Tulevaisuus ei tule, se tehdään.