Perussuomalaisten jättäytyminen hallitusneuvotteluista tuntui aluksi helpotukselta. Syntyi sellainen vaikutelma, että ehkä sittenkin päästään käsiksi itse asioihin. Unionin ongelmat onnistuttiin lakaisemaan maton alle, vaikka sieltä nekin taas pian tulevat silmille. Kaikki muu on rempallaan jo nyt.
Perussuomalaiset taitavat nyt hallita hallitusneuvotteluja poissaolollaan. Kukaan ei uskalla puhua ääneen jokaisen tietämistä talouden tunnusluvuista. Kauheuksien ääneen sanomisesta hyötyy se, joka riekkuu niistä älyttömimmin, ei se, joka edes yrittää korjata pieleen menneitä asioita. Niinpä sitten kilpaillaan vain siitä, kuka huomaa luvata eniten mukavia asioita.
Nyt on jo viikkotolkulla kinattu siitä, kuinka ruusuisiin kansantalouden tulevaisuudennäkymiin kehtaisi olla uskovinaan. On pakko luoda äänestäjille sellainen vaikutelma, että vaalilupaukset muka täytetään hallitusohjelmassa.
Olen tottunut pitämään työmarkkinaosapuolien tutkimuslaitoksia sentään ihan oikeina tutkimuslaitoksina, vaikka niiden taustalla on edunvalvontaintressi. Usko meni kun nähtiin elinkeinoelämän ja palkansaajien tutkimuslaitosten ennusteet kestävyysvajeen kattamistarpeesta.
Siinä arvioidaan menolisäysten kattamiseen tarvittavaa lisärahaa, jolla julkisen talouden rasitus voitaisiin hoitaa velkaa lisäämättä. Nämä edunvalvontatutkimuslaitokset käyttäytyvät kuin niillä olisi salattua ammatillista viisautta, joka OECD:n, kansainvälisen valuuttarahaston ja valtiovarainministeriön amatööreiltä puuttuu. Ääripäissä ovat Suomen palkansaajien tutkimuslaitos ja kansainvälinen taloustilaston supertuottaja OECD. Toinen arvioi lisärahoitustarpeeksi puoli prosenttia bruttokansantuotteesta, toinen kahdeksan prosenttia. Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen oletus on kaksi ja puoli, valtiovarainministeriön ja kansainvälisen valuuttarahaston arviot 5--6 prosenttia. Korkeimman ja matalimman arvion ero on yli 13 miljardia euroa.
Työmarkkinaosapuolten tutkimuslaitokset laskevat oraiden päälle niin että hirvittää. Niiden ennusteiden lähtöoletuksena on, että mahdollisesti ehkä sittenkin joskus kuitenkin kasvu tuottaa yllättävää hyvää varmaankin sen verran, että menoleikkausten ja veronkorotusten tarve on vain pahaa unta.
Koko ongelman perussyy on väestön ikärakenteen muutos, joka tiedetään lähes matemaattisella tarkkuudella. Jos jokin jumalainen ihme äkkiä palauttaisi ikärakenteen normaaliksi, vauvabuumi olisi uskomaton ja maahanmuuttajien maihinnousu massiivinen. Silloin pitäisi luoda peruspalvelut näille uusille väestöryhmille samalla kun vanhushuollon kustannusten nousukäyrä on lähes pystysuorassa.
Voisi arvata hallitusneuvottelijoiden oletuksen kestävyysvajeen kattamistarpeesta asettuvan jonnekin palkansaajien ja elinkeinoelämän tutkimuslaitosten ennusteiden puoliväliin. Tämä olisi niin röyhkeän populistista epärealismia, että hävettää ja sääliksi käy. Kukaan ei kuvittele, että se riittää alkua pidemmälle, mutta ei se mitään. Kuinka ne kehtaavat.
Jos hallitusohjelma jo nyt etukäteen jakaa joskus ehkä tulevan kasvun tuoton kansalle, se joudutaan hetken päästä keräämään takaisin korkojen kanssa. Ja siitä se vasta melu syntyy.
Hyvin laajapohjainen kovin monen puolueen hallitus voi syntyä vain lataamalla sen ohjelma täyteen tyhjiä korulauseita ja herttaisia tuulentupia. Jos populismin vastainen taistelu siirtyy eduskunnasta hallituksen sisäiseksi kädenväännöksi, tosimaailmaan tukeutuvien päätösten tekeminen on äärimmilleen vaikeutettu peli.
Olisi parempi kitkutella olemattoman niukan enemmistön varassa eduskuntaäänestyksestä toiseen kuin koota hallitus, joka lamautuu omaan populismiinsa. Jos nyt kootaan mahalaskuun päätyvä laajapohjainen populistihallitus, meillä on ennen pitkää uudet vaalit ja valtaan nousevat perussuomalaiset.
Vasemmistoliitto ja vihreät ovat tilanteen varsinaiset kummajaiset. Pelkästään neuvottelutaktisin perustein ne on kerjäämällä pakotettu hallitusneuvotteluihin. Nyt ne näyttävät luulevan, että tämä tuulen tuoma taktinen etu on ikuisesti vaikuttava strateginen voimavara. Ne paukuttelevat henskeleitä kuin maailman valtiaat. Kumpikin on jo ainakin kerran luonut sellaisen vaikutelman, että olisi lähdössä Säätytalolta. Hallituksen enemmistön supistuminen kovin niukaksi tai peräti vähemmistöksi olisi tietysti hankalaa, mutta ei välttämättä johtaisi täysin mahdottomaan tilanteeseen. Niin on eletty ennenkin.
Silloin vähemmistöhallitukset ja joskus myös heiveröiset enemmistöhallitukset olivat tavallaan presidentin ministeristöjä, ja taustalla häämötti Neuvostoliiton uhka. Se rauhoitti oppositiota kummasti.
Näitä epäparlamentaarisia taustatekijöitä ei enää ole, onneksi. Mutta nyt on toinen uhka, perussuomalaiset. Sen torjunnassa ei pidä pelästyä edes vähemmistöhallitusta. Eduskunnassa taitaa jo nyt olla kaksi oppositiota, jotka suuresta mielihalusta kampittavat toisiaan. Moni siinä joukossa joutuu aina miettimään, ketä hallituksen kaataminen todella auttaisi.
Parlamentarismin olemukseen mahtuu myös se, että oppositio antaa vähemmistöhallituksen hallita. Tyhjän äänestäminen ja poliittiset sairaustapaukset ovat oppositiolle usein tehokkaampaa vallan käyttöä kuin pelkkä marmatus. Siinä on heiveröisellä enemmistöhallituksella tai vähemmistöhallituksella mielenkiintoinen pelin paikka.
Kirjoittaja on valtiotieteen tohtori, joka toimii vapaana tutkijana ja kolumnistina.