Helsinkiläisen 80-vuotiaan liikuntakyvyttömän naisen tarina valtakunnan päälehdessä pysäytti ja järkytti perusteellisesti. Lähes 11 vuotta vuoteeseen sidottuna olleen vanhuksen luona oli käynyt tänä aikana kaupungin kotipalvelusta ja Diakonissalaitoksen hoivapalvelusta kaikkiaan 547 eri hoitajaa.
Teräviä havaintoja tekevä nainen on aitiopaikalta seurannut pääkaupungin kotipalvelun uudelleenjärjestelyä ja sen seurauksia. Hoidon tasossa ei hänen mielestään ole menty eteenpäin, päinvastoin. Sen lisäksi, että hoitajat vaihtuvat jatkuvasti, heillä on lisäksi aina kova kiire ja he saavat yhden vanhuksen luona laittaa ruokaa ja siivota vain kerran kuukaudessa. Kiire johtuu siitä, että auttaville käsille on saman päivän aikana monta odottajaa ja hoitohenkilökuntaa on rajoitetusti.
Pääkaupungin kotihoidon armoilla olevan naisen tarinan toivoisi olevan vain ääriesimerkki vanhusten hoidon tilasta Suomessa. Monet selvitykset ja käytännön havainnot kertovat kuitenkin, että moni vanhus elää elämäänsä kokonaan toisten armoilla niin kotona kuin laitoksessakin, joskus jopa epäinhimillisissä olosuhteissa. Vanhukset eivät aina hoitolaitoksessakaan saa riittävästi nestettä eivätkä ruokaa inhimillisestä läheisyydestä puhumattakaan.
Kun naiset elävät keskimäärin kahdeksan vuotta vanhemmiksi kuin miehet, hoivan puutteesta kärsivät etupäässä laitoksiin joutuneet ja päässeet naiset. Itse he ovat kuitenkin antaneet hoivaa, ensin äitinä omille lapsilleen ja useimmat keski-ikäisinä omille vanhemmilleen. Yleensähän naiset ovat niitä, jotka isoissakin perheissä kantavat hoivavastuun tavalla tai toisella vanhemmistaan, vaikka sisarussarjaan kuuluisi veljiäkin.
Parikymmentä vuotta sitten syntymäpäiväsankareille oli tapana toivottaa vielä pitkää ikää ikään kuin se olisi ihmisen elinkaaressa jokin saavutus ja tavoiteltava tila, vaikka elämän laatu olisi millainen tahansa. Ihmisen eliniän pidentyminen kehittyneissä maissa on kuitenkin tosiasia ja paljolti elintason kohoamisen, tasokkaan terveydenhuollon ja kehittyneen lääketieteen ansiota. Ihmistä hoidetaan ja parannetaan vakavistakin sairauksista tehokkaammin kuin ennen.
Mutta onko paljolti lääketieteen edistymisen seurauksena tapahtunut ihmisen eliniän pidentyminen sittenkään pelkästään positiivinen asia? Jos ihmiset on hoidettu erilaisin operaatioin elämään pitkään, mutta he eivät vanhetessaan saa perustarpeitaan tyydytetyksi eivätkä inhimillistä hoivaa, heille on tahtomattaan rakentunut ansa. Ikä tuo usein mukanaan monenlaista kipua ja tuskaa, joille ei voida mitään, mutta siitä huolimatta arvokas vanhuus on mahdollista. Arvokkaaseen vanhuuteen ei sen sijaan saa kuulua tuntien oleskelu märissä vaipoissa, tyydyttämätön jano eikä nälkä.
Suomi on muun Euroopan tavoin hyvää vauhtia harmaantumassa ja siihen on vain mukauduttava. Se merkitsee huomattavaa muutosta ja lisää resursseja sosiaali-ja terveydenhuollolle. Se edellyttää esimerkiksi kunnilta nykyistä joustavampaa suhtautumista siihen, että vanhus voisi saada hoitopaikan läheltä omaisiaan, jos sellaista ratkaisua halutaan. Ihmisen perustarpeisiinhan ei kuulu vain ruoka, juoma ja lämpö vaan myös toisen ihmisen nälkä.
Suomessa olemme 15-20 vuoden kuluttua viimeistään tilanteessa, jossa ei enää keskustella haluammeko me ja kelpaavatko meille auttaviksi käsiksi virolaiset, venäläiset vaiko thaimaalaiset. Me emme enää keskustele vaan otamme sieltä, mistä me hoivaajia suinkin saamme.