Turhasta valittaminen tuhoaa aivot ja negatiivisuus tyhmistää. Näin kerrotaan Tekniikka & Talous -lehden jutussa, jossa siteerataan amerikkalaista yrittäjää ja kirjailijaa Trevor Blakea.
Blake toteaa, että jatkuva altistuminen negatiiviselle mielialalle ja valittamiselle heikentää aivojen toimintaa.
Tutkimusten mukaan yli puolen tunnin valitus, tai altistus sille, tappaa hermosoluja aivojen hippokampus-osasta eli aivotursosta. Myös valittajan välittömässä läheisyydessä olevien aivoille käy huonosti.
Ja mikä pahinta, kitinä tarttuu ja synnyttää uusia kitisijöitä.
Mielenkiintoinen tutkimus. Tällä aivojen toiminnan tuntemuksellani en uskalla lähteä arvioimaan tutkimuksen uskottavuutta, mutta valituksen tuhoisa vaikutus aivotoimintaan tuntuu loogiselta.
Jos yltiöoptimistia voi joskus pitää turhan huolettomana taivaanrannanmaalarina, tapavalittaja tuntuu vielä kummallisemmalta. Varsinkin, jos valituksen aihe pysyy vuodesta toiseen samana. Pakostakin herää kysymys, että eikö tuolle asialle voi todella tehdä mitään? Eikö olisi fiksumpaa lakata jo hakkaamasta päätä seinään ja korjata asia.
Tai jos sitä ei saa korjattua, voisi natisija korjata ainakin asennettaan. Oman onnellisuutensa ja elämänlaatunsa vuoksi.
Jatkuva valituksen kuunteleminen on raskasta. Mutta vielä raskaampaa on valittaminen. Kaikilla on aikoja elämässään, jolloin asiat eivät mene ihan putkeen. Järki ja kokemus sanoo, että negatiivisuudessa rypeminen sairastuttaa enemmän kuin parantaa.
Valopilkkujen näkeminen, muutenkin kuin migreenin kourissa, auttaa. Positiivisuuteen voi oppia. Pikkuhiljaa, hetki hetkeltä ajatusmaailma muuttuu kirkkaammaksi, vaikka selän alla oleva käpy ei poistuisikaan.
Optimistisuus on ihailtava piirre. Vaikka joskus tuntuu, että aina hyväntuulinen läheinen ei voi olla oikeasti aina hyvällä tuulella ja syleillä maailmaa nokka verilläkin, on lämpimän ja hymyilevän ihmisen lähellä hyvä olla.
On riemastuttavaa lukea Facebookista aamuviideltä lähetetty päivitys, jossa todetaan: ”Tänään on ihana päivä, tänään voi tapahtua mitä tahansa, en malta odottaa, että saan elää sen!”
Intohimo elämään, olkoon se vaikka sitten liioiteltua, jos joku haluaa niin ajatella, nostaa hymyn aamuäreän kasvoille: Miksi minäkin en ajattelisi noin? Ei se ainakaan mitään haittaa eikä ole keneltäkään pois. Tiedä vaikka poikisi jotain hyvää.
Eikä se aina niinkään ole, että voittajan on helppo hymyillä. Joskus hanakimmat elämänrakastajat ovat niitä, joita elämä on eniten potkinut päähän.
Omaa toimintaansa kannattaa yrittää tarkastella ulkopuolisen silmin. Miltä minä kuulostan, miltä minä vaikutan? Olenko sellainen ihminen, jonka seurassa itse viihtyisin? Haluaisinko olla itseni ystävä, puoliso tai työtoveri?
Asenteella on ihmeellinen voima. Sen sijaan, että märehtii, että tekisinhän minä, mutta kun en osaa, pysty tai uskalla, ryhtyykin toimeen. Päättää, että minähän osaan ja pystyn siinä missä muutkin.
Itsensä haastaminen ja haasteiden saavuttaminen vahvistaa itseluottamusta ja tekee elämästä mielekästä.
On upea huomata, että sisältä löytyykin kykyä ja kapasiteettia. Näin käy, kun ei lannista itseään jo valmiiksi uskomalla sisäistä surkimustaan, joka luultavasti meissä kaikissa asuu, sen ritari rohkean vieressä.
Lopuksi vielä sellainen juttu, että luin toisenkin väljästi mielialaan liittyvän tutkimuksen. Siinä todettiin, että reilun kymmenen minuutin kunnon naurutuokio polttaa tehokkaasti kaloreita.
Tyhjääkin räkättessä saa kulumaan noin 50 kaloria, jos oikein kovasti naurattaa. Iloisuudesta on siis sekin hyöty.