Olisi mielenkiintoista tietää, millainen olisi ollut Tarja Halosen uuden vuoden puhe ilman Aasian katastrofia. Nyt presidentti ilmestyi vakavana suoraan lähetykseen pitämään puheen, jota kansa yhtä vakavana kuunteli. Samanlaisia hetkiä ei maan historiassa usein tule vastaan, onneksi.
Loppuvuotta kohti oli yhä enemmän alkanut kuulua kritiikkiä siitä, että Suomen ulkopolitiikan johto puuhastelee globalisaatioasioiden kanssa sen sijaan, että keskittyisi ulkopolitiikan kovaan ytimeen: Venäjä, Amerikka, EU, Nato. Ne puheet eivät vielä näkyneet Halosen suosioluvuissa, mutta oli kaikki syyt olettaa, että ne eivät tänä vuonna olisi olleet ainakaan hiljenemään päin.
Nyt kaikki on toisin, ainakin toistaiseksi. Uuden vuoden puheessaan Halonen nosti esiin vain YK:n, ei mitään muuta. "Tavoitteenamme on YK, joka on vahva ja toimiva tämän päivän maailmassa", hän linjasi. Samaan aikaan Aasiassa oli alkamassa valtava avustusoperaatio, joka toden teolla mittaa YK:n vahvuuden ja toimivuuden.
Mannerlaattojen liikahduksia on mahdoton ennustaa etukäteen. Sama koskee myös kansainvälisen politiikan mannerlaattoja. Tapaninpäivään asti yritykset pelastaa YK toimintakykyiseksi järjestöksi näyttivät lähinnä taistelulta tuulimyllyjä vastaan. Nyt ne eivät enää näytä siltä.
Luonnonkatastrofi on ilmiselvästi yhdistänyt maailmaa. Se on hyvä merkki kaiken onnettomuuden keskellä. Samalla se on kääntänyt katseet kohti YK:ta, jolta odotetaan jotain samantapaista kuin mitä suomalaiset heti toivoivat Suomen ulkoministeriön tekevän: että se järjestäisi asiat ja hoitaisi avun uhreille. Olipa sillä resursseja siihen tai ei.
Käytännössä vahvin toimija tuhoalueella on Yhdysvaltain armeija, jolla ainoana on pelit ja vehkeet päästä mihin tahansa. Amerikkalaiset ovat jo vahvasti paikalla. Tämä voi tuoda odottamattoman tilaisuuden korjata kansainvälisiä suhteita, joita Irakin sota niin pahoin näiversi. On ylipäätään avautunut harvinainen hyvän tahdon ja mahdollisuuksien ikkuna, jonka kautta suhtautuminen kehityskysymyksiin voi nousta entistä paljon paremmalle tasolle. Se koskee myös Suomea.
Mutta jos asiat hoidetaan huonosti, tuloksena voi jo pian olla arvovaltakamppailu siitä, kuka tekee mitä, kuka apua antaa ja kuinka, ja miten se koordinoidaan ja johdetaan. Ennen muuta tässä on kyse YK:n roolista ja toimintakyvystä. Onko sitä todella, ja halutaanko sitä olevan?
Niissä pohdinnoissa Halosen rooli on isompi kuin Suomessa yleensä oivalletaan.
Pääsihteeri Kofi Annanilla on toimikautta jäljellä ensi vuoden joulukuun loppuun. Hänen suurena haaveenaan on pystyä ajamaan YK:n rakenteellinen uudistaminen läpi. Viime vuoden ajan kehitys näytti menevän pikemminkin päinvastaiseen suuntaan. Etenkin YK:n ja Yhdysvaltain välit olivat kuralla, mikä halvaannutti kaikkea.
Nyt kulisseissa näyttäisi tapahtuvan. Jo ennen Aasian maanjäristystä oli aloitettu taustatyö, jotta Yhdysvaltain ja YK:n suhde saataisiin taas toimimaan, ja Annan on jo ryhtynyt uusimaan osin epäonnistunutta lähipiiriään.
Syyskuussa New Yorkissa pidetään kolmipäiväinen huippukokous, joka on ratkaiseva YK:n tulevaisuuden kannalta. Suomi on Halosen johdolla satsaamassa siihen poikkeuksellisen paljon. Presidentinlinnasta sinne kulkee ainakin kaksi ylimääräistä reittiä.
Toinen on työjärjestö ILO:n globalisaatioraportti, jonka laadintaa Halonen oli yhdessä Tansanian presidentin kanssa johtamassa. Se on menossa YK:n huippukokouksen pöydälle, mikä automaattisesti nostaa Halosen näkyvyyttä.
Toinen on "Helsinki-prosessi", jota hallinnoidaan ulkoministeriöstä ja jossa jalkatyötä tekee Erkki Tuomioja. Sen tavoitteena ei ole enempää tai vähempää kuin globalisaation hallinta, ja sen ohjelmat käyvät huomattavasti yksiin ILO:n raportin kanssa. Molemmissa esimerkiksi tavoitellaan lisää parlamentaarista valvontaa kansainvälisiin järjestelmiin, mikä olisi mullistava uudistus.
Tämän Helsinki-prosessin toistaiseksi saama huomio maailmalla on jokseenkin olematon, ja suurten rakenteellisten uudistusten ajaminen sen kautta on näyttänyt lähinnä toiveajattelulta. Mutta siihen liittyvä iso konferenssi järjestetään Helsingissä juuri ennen YK:n huippukokousta, Halosen emännöimänä.
Syyskuusta on Haloselle tulossa iso kuukausi. Siihen kulminoituu koko se globalisaatiotyö, jota hän on tehnyt syksystä 2000 asti, jolloin hän oli puheenjohtajana edellisessä YK-huippukokouksessa. ILO-raportti on valmis, ja ensi kesänä on valmis myös Helsinki-prosessin loppuraportti. Ulkoministeriön niukkojen voimavarojen suuntaamista tuohon työhön on arvosteltu, mutta niin on joka tapauksessa presidentin johdolla toimittu, ja näkemättä on enää lopputulos. Ensi syksynä se on tiedossa.
Mutta YK:ssa ei mitään vallankumousta hetkessä tehdä, vaikka katastrofin tuoma uusi ilmapiiri vielä jatkuisi, ja aloitettua työtä on jatkettava. Varmaa on, että Halonen haluaa siihen itselleen jonkin roolin, presidenttinä tai ei.
Mitä kauemmin Halonen panttaa ilmoitustaan jatkoaikeistaan, sitä enemmän alkaa nousta pohdinta, tähtääkö hän vielä yhteen työhön, siihenkin ensimmäisenä naisena. YK:n pääsihteeripeli alkaa väistämättä pian, mutta mitkä ovat Halosen osakkeet Valkoisessa talossa, jossa istuu yksi tuon pelin päätuomareista?
Muitakin vaihtoehtoja on. ILO:n raportti esittää aivan uuden YK:n globalisaatiofoorumin perustamista. Sekin tarvitsee keulakuvansa.