William Creekin yhdistetty hotelli ja baari on jokaisen ravintolamestarin unelma. Keskellä Australian outbackia eli erämaata nököttävällä pienellä ravitsemusliikkeellä ei ole kilpailijoita yli sataan kilometriin.
Tosin näin syvällä erämaassa asiakaspohjakin on kerättävä laajemmalta alueelta kuin tavallisessa kaupungissa.
"Voisi sanoa, että paikallisia ovat kaikki, jotka tulevat alle sadan kilometrin päästä oluelle", määrittelee Neville Jacob, baarin omistaja.
Jacob muutti yhdessä vaimonsa Adrianan kanssa miljoonakaupunki Adelaidesta, yli tuhannen kilometrin päästä, legendaarisen ravitsemusliikkeen perässä. Jacobit eivät ole katuneet elämänmuutostaan.
"Paikka on fantastinen. Tapaamme jatkuvasti uusia ihmisiä", Neville Jacob luonnehtii.
Virallisesti hotellin nimellä kulkeva baari perustettiin Adelaiden ja Alice Springsin välisen rautatieyhteyden varrelle vuonna 1887. Rautatien käyttö loppui 1980, mutta hotelli on jatkanut taivallustaan.
William Creekin asukasluku on nykyisin 12 ihmistä ja viisi koiraa. Paikallisten lisäksi baarin täyttävät turistit, sillä junaradan jälkeen Etelä-Australian hiljaiseen erämaahan on rakentunut useita maasturireittejä. Maastoautojen lisäksi virvoitusta voi hakea lentokoneella.
Baarin viereen on nimittäin rakennettu lentokenttä, ja ruuhkaiseen aikaan hiljaiselle pääkadulle mahtuu useampi pienlentokone.
Mikä saa ihmisen lentämään keskelle suurta tyhjyyttä yhden baarin takia?
"Tällä paikalla on historiaa ja olemme kiertämässä Australiaa lentokoneella. Melbournesta lensimme kuudessa tunnissa, kun ajaen samaan matkaan menisi muutama päivä", vastaa aamukahviaan nauttiva Andrew Dudok, yksi viiden miehen lentokoneseurueesta.
Yksi pienen baarin erikoisuus on mahdollisuus niitata oma käynti- tai jopa ajokortti seinälle pientä maksua vastaan. Tilaisuutta ovat käyttäneet hyväkseen tuhannet ihmiset, ja kävijöiden kasvoja voi katsella vuosikymmenten takaa.
Baarin pitäminen keskellä erämaata vaatii erikoisjärjestelyjä. Juomatilauksia hoitava rekka ajaa William Creekiin joka toinen perjantai 700 kilometrin päästä Port Augustasta. Joka toinen viikko Neville Jacob köröttelee pari tuntia hiekkatietä Coober Pedyn kaivoskaupunkiin hakemaan juomia ja raaka-aineita ravintolaan.
Koska turistibussit voivat saapua pihaan arvaamattomasti, ovat varastot aina reilunkokoisia.
"Juomia kyllä riittää. Eihän siitä tulisi mitään, jos olut loppuisi kesken illan", Jacob nauraa.
Keski-Australia on käytännössä pelkkää erämaata ja aavikkoa. Lämpötilavaihtelut ovat valtavia, sillä päivän yli 50 celsiuksesta voi elohopea laskea lämpömittarissa yöllä pakkasen puolelle.
Oman ratkaisunsa epäinhimillisiin oloihin ovat keksineet Coober Pedyn opaalinkaivajat. 30 vuotta arvokkaan kiven perässä käytäviä kaivanut David Wolf asuu kuten pääosa muistakin 2 600 kaupungin asukkaista - maan alla.
"Kesällä maa hehkuu yli 65-asteisena, joten tavallisessa talossa olisi mahdotonta asua. Entisaikaan asuin omassa kaivoksessani, mutta nykyisin se on kiellettyä, joten asuntoni sijaitsee erillisissä tiloissa."
Wolf saapui maailman suurimpaan opaalintuottajakaupunkiin nuorena koululomalla. Sille tielle hän myös jäi.
Suurin syy pienessä maailmanlopun kaupungiksi kuvatussa Coober Pedyssa pysymiseen sijaitsee joitakin metrejä maan alla. Opaalitaskujen perässä kylään on muuttanut tuhansia ihmisiä etsimään unelmaansa. Moni on onnensa myös löytänyt, samoin useat hotellit ja turistikierroksia järjestävät yritykset.
Wolfille opaalinkaivuusta on muodostunut elämäntapa. Ansioille hänkin on päässyt, mutta sanoo toimistotöiden lyövän paremmin leiville.
"Paras päiväansioni on ollut 50 000 dollaria (noin 33 000 euroa), mutta heikoin vuositulo oli 2 700 dollaria."
Tulojen epävarmuuden vuoksi Wolf työskentelee kaksi päivää viikossa opaalimuseossa myymässä kaivamistaan opaaleista tehtyjä koruja sekä vetämässä kaivuunäytöksiä.
"Se, että löytää opaaleja, ei takaa että sillä rikastuisi. Opaaleiden täytyy olla hyvälaatuisia ja mielellään isoja paloja", mies kuvailee.
30 vuotta sitten opaaleita rouhittiin pääasiassa käsin ämpärien ja alkeellisten koneiden avulla. Nykyisin dieselmoottorit jylisevät kaivoskentillä ja kaivoksissa liikkuminen sopii astmaatikoillekin.
Kuorma-auton lavalla pyörivä imuri ja kaivoskäytävillä etenevä rouhintakone ovat opaalinkaivajan perustyövälineet. Itse opaalikerrostumia tutkitaan edelleen hienovaraisesti pienillä taltoilla ja koukuilla.
"Kun kaivinkone, joka rouhii käytäviä, osuu opaalikerrokseen, se kuulostaa rikkoutuvalta lasilta. Maailmassa ei ole kauniimpaa ääntä. Varsinkin, jos kerroksen takaa löytyy iso opaalitasku."
John Backmanin työpaikka etenee vajaan sadan kilometrin tuntivauhtia ja sijaitsee yli kolmessa metrissä. Tiejunat eli yli 50-metriset rekat herättävät vastaantulijoissa kunnioitusta jo ison kokonsa vuoksi, mutta nöyryyttä luo myös valtava imu ja pölypilvi, jotka seuraavat rekkaa.
Kapeilla teillä henkilöautoilijoita neuvotaankin pysähtymään ja ajamaan tienlaitaan - valtavat rekat eivät väistä tai hidasta.
"Jos tiedän pysähtyväni jollekin huoltoasemalle, aloitan jarruttamisen ja keventämisen noin puolitoista kilometriä ennen pysähdyspaikkaa. Hätätilanteessa yhdistelmän pysäyttämiseen menee noin 250 metriä", Backman sanoo.
Rekan nupin perässä kulkee yleensä neljä täysperävaunullista tavaraa pitkin poikin tiheästi asuttuja rannikkoalueita.
Maassa, joka on pituussuunnassa yli 4 000 kilometriä pitkä, ovat rekat kustannustehokkain kuljetusmuoto. Teiden todellisen kuninkaan polttoaineenkulutusta ei lasketa sataa kilometriä kohden.
"Puhumme yleensä kilometrisuhteesta. Täydellä lastilla nämä kuluttavat noin litran kilometrillä. Tankkiin mahtuu bensaa kaksi tuhatta litraa. Jos tarve vaatii, ensimmäisen vaunun alle voi lisätä puolentoista tuhannen litran ponttonin."
Tiejunien etumuksia koristavat jättiläismäiset karjapuskurit. Ne ovat kenguruita, lehmiä ja kameleita varten.
Isolla rekalla ei taukopaikalta kannata lähteä epähuomiossa väärään suuntaan. U-käännös neljällä perävaunulla vaatii reilusti tilaa.
"Kokonaan toiseen suuntaan käännyttäessä tilaa täytyy olla 30-40 metriä sivuttain ja sata metriä pituussuunnassa", Backman arvioi.