Perheviljelmää on pidetty suomalaisen maatalouden selkärankana. Nyt selkäranka on murtumassa. Maatalous muuttuu sellaisella vauhdilla, että töitä ja taloudellisia riskejä jättiläisiksi kasvavilla tiloilla on vaikea hallita yhden perheen voimin. Pysyäkseen juoksussa mukana talonpoikien on lyötävä hynttyitään yhteen.
Haluavat viljelijät tai eivät, mutta pahamaineiset kolhoosit (yhteisomistuksessa olevat maatilat) tekevät tuloaan euroajan Suomeen. Tähän saakka maatalouden omistus- ja tukipolitiikka ovat rakentuneet perheviljelmämallin perustalle. Se on hidastanut tilojen yhdistymistä.
Yksi tärkeimmistä hidasteista on ollut, ettei voimassa olevassa sukupolvenvaihdosjärjestelmässä ole hyväksytty luopumistuen saajaksi osakeyhtiömuotoista yritystä . Ehtoihin on kuitenkin tulossa muutoksia, mikäli maa- ja metsätalousministerille hiljattain luovuttaneen työryhmän suositukset muuttuvat lihaksi.
Maatilojen määrä on lyhyessä ajassa pudonnut puoleen. Toimivia tiloja on vielä noin 70 000. Nykyvauhdilla tilaluku jatkaa laskua niin, että viidentoista vuoden sisällä ollaan jo alle 50 000:ssä. Mikäli esteet yhtiöittämisen tieltä poistuvat, tilamäärän vähentyminen kiihtyy.
Pääomalla on tapana kasaantua. Raha hakeutuu rahan luo. Jos katsoo, miten teollisuudessa on käynyt, voi vain kysyä, miksi samansuuntaista kehitystä ei tulisi tapahtumaan maataloudessa. Muuttuuhan maatalous luonteeltaan koko ajan lähemmäs teollista toimintaa. Alussa on monta pientä yritystä, kohta puolet vähemmän ja lopulta ei senkään vertaa.
Kun tämän siirtää maatilan tasolle, kehitys kulkee niin, että perheviljelmät hakevat etua yhdistymisestä. Kun yritys kasvaa, rahamiehet kiinnostuvat siitä. Ensin osa tilasta, myöhemmin koko firma, myydään eniten tarjoavalle. Keskittyminen ei lopu tähän. Aluksi osakekauppaa käydään lähimarkkinoilla, mutta varsin pian tässä kansainvälistyneessä maailmassa maatilayritysten osakkeita kaupitellaan siellä, missä muitakin yrityksiä.
Ajatus saattaa tuntua kaukaiselta. Mutta se tulee lähelle, kun katsotaan, mitä maataloudessa on tapahtunut kymmenen viime vuoden aikana. Viime kädessä maataloutta ohjaavat samat talouden lait kuin muuta tuotantoa. Etenkin tilanteessa, jossa kilpailu päästetään valloilleen. Omistusjärjestelymuutos tähtää juuri vapaan kilpailun sallimiseen.
Kehitys maaseudulla tuntuu hullulta. Miltä kuulostaa, kun pellon pientareella astelevaa isäntää aletaan tituleerata toimitusjohtajaksi? Ja navetassa häärivää emäntää hallituksen puheenjohtajaksi; nythän näin tehdään vain leikkimielellä.
Yhteiskunnan taloudellisella tuella maanviljely on tehty mahdolliseksi myös sää- ja luonnonoloiltaan epäedullisissa oloissa. Tukipolitiikkaa ollaan rakentamassa uusiksi. Tulevaisuudessa tuet tulevat enemmän maasta ja vähemmän tuotannosta. Myös tällä tavoin tehdään tilaa nykyistä vapaammalle kilpailulle.
Omistuksen muuttuminen osakeyhtiöpohjaiseksi panee kysymään, onko maatalouden massiiviselle tukemiselle oikeutusta tämän jälkeen. Jos maataloudesta tehdään raakaa liiketoimintaa, millä oikeudella sitä voitaisiin tukea yhteisistä varoista eri tavalla kuin muuta liiketoimintaa.
Riski sille, että perinteinen perheviljelmä on tullut tiensä päähän, on suuri. Suurtuotannon yleistymisen myötä maatalouden tarjoama kaunis kuva suomalaisesta maaseudusta eettisesti kestävine tuotantotapoineen jäänee historian kirjoihin. Ja voiton perii raaka saalistus.