On se hetki runsas tunti ennen konsertin alkua, kun paikalla ovat bändin lisäksi vain paksuniskaiset ja paksupohjaisiin kenkiin sonnustautuneet järjestysmiehet nojailemassa narikkatiskiin ja vitsailemassa hiljaisella äänellä.
Siksi on aivan luonnollista, että illan pääesiintyjä astelee paikalle Reino-tohveleissa sound checkiä varten. Kerran Kari Tapio pääsi sisään ravintola Kalastajatorpallekin Reinoissa ja puvussa, ihan vain piruuttaan.
Klabbin askel on hiukan kankea aivan kuin cowboylla, joka on juuri astunut satulasta pitkän ratsastuksen jälkeen. Klabbin hevonen on tietenkin auto, ja sen penkissä hän on taittanut miljoona, varmasti kaksi miljoonaa kilometriä.
Takahuoneeksi saa kelvata tämän palloiluhallin pukuhuone, ja se tuo Klabbin mieleen nuoruuden jääkiekkopelit. Kuvio oli aina sama: Jalkanen, kahden minuutin jäähy, syy kampitus. Klabbi oli aina vähän myöhässä, paitsi silloin kun hän joutui molariksi maalivahdin sairastuttua. Silloin pelotti, sillä kasvosuojusta ei ollut ja vastustajat laukoivat pirun kovaa. Turpiin tuli 0-13.
"Anteeksi, mun täytyy ottaa Tuc-keksiä. Kysy vaan samalla", Klabbi sanoo ja hakee eväspöydästä keksin ja sen päälle kaksi siivua lauantaimakkaraa. Toimii, kyllä toimii.
Ennen kuin Klabbi oli laulaja, hän oli latoja, ja sitä ennen hän oli urheilija. Kotitalon ikkunasta näkyi Kyöpelin mäkeen niin tarkasti, että mäkihyppääjien suksien lakan värikin erottui. Klabbi katseli ensin ikkunasta, sitten hän alkoi itsekin hypätä ja hiihtää yhdistettyä.
Klabbi hyppäsi 40 metrin siivuja mäestä, jonka mäkiennätys oli Matti Pietikäisen 44,5 metriä ja Pietikäinen oli sentään maailmanmestari.
"Anteeksi, mun täytyy ottaa lisää Tuc-keksiä. Kysele vaan."
Urheilemalla hankittu kunto pelasti Klabbin, kun hän sai infarktin vuonna 1996. Silloin Klabbi piti elämänsä toisen tupakkalakon. Se kesti kaksitoista päivää.
Ensimmäinen kesti vuoden, kun Klabbi oli 15. Silloin hän urheili tosissaan, mutta nyt hän ei enää voi himolleen mitään, takana on 50 vuotta tupakointia ja yölläkin Klabbi herää kahden tunnin välein piipulle. Mutta nykyään Klabbi myös nostelee painoja ja sauvakävelee melkein joka päivä niin, että vaikka verenpaine on lievästi koholla, pulssi on kuin Virenillä.
Klabbin pitää päästä piipulle nytkin, mutta pukuhuoneessa ei saa tupakoida, vaikka Klabbi kyllä poltti nuorena lätkäpelien erätauoillakin pukukopeissa. Klabbi sytyttää piippunsa, puhaltaa savut ulos takaoven raosta ja palaa pukuhuoneeseen.
"Sorry, mun täytyy ottaa vielä Tuc-keksiä. Anna tulla vaan."
Konsertin alkuun on enää kymmenen minuuttia ja bändin soittajien - joista kaksi on Klabbin poikia - jutustelu on vaiennut. Klabbi tietää, että melkein kaikki muusikot ovat suuria takahuonekoomikoita mutta kipsaantuvat lavalla, siksi hän keventää tunnelmaa: pojat hei, mennään lavalle niin kuin korismatsiin, mennään voittamaan.
Ennen konsertin alkua Klabbi haluaa olla vielä hetken aivan yksin, bändi saa mennä ensin lavalle virittämään hitaan valssin.
Sitten Klabbi kävelee lavalle, hän on aloittanut tyhjästä, saanut paljon, melkein menettänyt kaiken, saanut elämältä ekstrapallon, langennut yhä uudelleen ja noussut yhä uudelleen ja juuri siksi hän on liikaa kahvia juovien ja korkeakolesterolisten suomalaisten piipputupakantuoksuinen, sinivalkoinen ääni.
Klabbi tarttuu mikrofoniin niin kuin tuhansia kertoja aiemminkin, sillä vaikka kiertäminen on kovaa työtä, se on myös hienoa, hienoa...hienoa ja jonkun tämäkin homma täytyy tehdä.
RAIKO HÄYRINEN, STT