Kerran vuodessa ilmestyvä Journalismikritiikin vuosikirja on kiitettävällä nopeudella tarttunut näiden aikojen suurimpaan uutiseen ja sen myötä myös suurimpaan mediailmiöön: Aasian tsunamiin.
Vuosikirjan alkuosa on raivattu katastrofiuutisten arvioinnille. Juho Rahkonen ja Laura Ahva kritisoivat suomalaismediaa kansallisen näkökulman korostamisesta. Tsunamia ja Estoniaa vertaileva Pentti Raittila ei kritiikkiä täysin allekirjoita.
Rahkosen ja Ahvan mukaan uutisointi vahvisti kulttuurisia ajatusmalleja siitä, että kaikkien elämä ei ole yhtä arvokasta. Tässä tutkijoiden väite vaikuttaa vieraalta. Suomalaista tehtiin paljon uutisia, mutta oliko kyseessä todella eriarvoinen kohtelu syntyperän perusteella vai normaali journalistinen läheisyysperiaate? Se, mitä tsunami sai paikan päällä aikaan, ei voinut jäädä kenellekään epäselväksi. Todellisempi lähtökohta uutis- ja ihmisarvon vertailuun löytyisi vaikkapa Sudanista ja Darfurin alueen hirveyksistä.
Vuosikirja jättää käsittelemättä sen, mikä ehkä olisi leimallisin uusi tsunamin mukanaan tuoma media-ilmiö: internet ja kansalaisjournalismi tiedonlähteenä ja tiedontuottajana.
Kriisipsykologi Salli Saari valottaa kiintoisasti journalismin toimintaa uhrin näkökulmasta katsoen. Ihmisten yksityisyyden miettiminen on näissä tilanteissa alan keskeisiä kysymyksiä. Saari tuo ilmi myös sen, että jotkin ylilyönnit herkästi leimaavat koko ammattikuntaa muiden silmissä. Samaan toisen näkökulman sarjaan kuuluu Markku Fredmanin kirjoitus oikeusjournalismista asianajan näkökulmasta - on paikallaan, että journalismia arvioivat myös sen kohteet.
Kari Koljonen ja Risto Kunelius puolestaan tuovat esiin kriisijournalismin muutoksen Kuurilan junaonnettomuudesta 1957 Lapuan patruunatehtaan 1976 kautta Konginkankaalle 2004. On tultu "terapeuttisesti virittyneeseen journalismiin" ja menty ennen yksityiseksi jääneelle alueelle. Hyvä kysymys on, mihin tämä jatkuu seuraavaksi.
Ilta-Sanomien toimittajan Maria Koskisen kirjoitus Outi Kosken ja John Rogersin poikia koskeneesta huoltajakiistasta on ehkä vuosikirjan suurelle yleisölle antoisinta osaa: kuinka iltapäivälehden tekijä itse koki asian, joka juuri julkisuudessa sai ällistyttävät mittasuhteet? Mitä tietoja uskottiin, mitä nimiä käytettiin? Kirjoitus on hyvä tilitys siitä, kuinka journalistisia ratkaisuja tehdään tilanteissa, joissa lopullisia totuuksia ei ole.
Aamulehden rikostoimittajan Pekka Parantaisen ja Ilta-Sanomien uutispäällikön Hannes Markkulan sisäpiirin nokittelu tietolähteiden käytöstä Bodom-järven murhatutkimusten uutisissa kuuluisi ehkä enemmän muille foorumeille.
Vuosikirjan kotimainen anti on painavampaa kuin sen kansainvälinen osuus, jonka Antti Kivimäki onnistuu aloittamaan puhumalla entisten siirtomaiden karusta kohtalosta Suomeen verrattuna ja ottamalla esimerkiksi Argentiinan, joka on ollut itsenäinen 101 vuotta kauemmin kuin Suomi.
Hänen mukaansa kaikki alueen ongelmat ovat Yhdysvaltain syytä, eivätkä Etelä-Amerikan valtiot ole suvereeneja poliittisia toimijoita - tämä saattaa olla uusi tieto esimerkiksi Brasilian vasemmistolaiselle presidentille Lula da Silvalle, jonka politiikka näyttää varsin itsenäiseltä.
USA:n laatujournalismin kriisi, Abu Ghraibin vankilaskandaalin käsittely Yhdysvalloissa ja arabikanava Al Jazeeran rooli ovat julkaisussa aiheita, joista alaa seuranneille on vaikea löytää enää kovin paljon uutta.
Tässä vertailukohtana voisi olla esimerkiksi viime vuoden viimeinen Idäntutkimus-lehti, joka käsittelee hyvin ansiokkaasti Venäjän median tilaa ja suomalaisen median Venäjä-kuvaa. Profiiliaan nostava Idäntutkimus -lehti on selkeästi etsinyt mediaan liittyviä aiheita, joista juuri Suomessa voi olla relevanttia uutta sanottavaa.
Ja lopulta, Journalismikritiikin vuosikirjan luultavasti "myyvin" juttu on nimeltään Myyttinen Matti myy, jossa vertaillaan hyvin herkullisesti Iltalehden ja Seiskan kilpailua Matti Nykäsestä.