Venäjä on täynnä poliittisia paradokseja. Oikeisto on muuttunut vasemmistoksi ja vasemmisto oikeistoksi. Kommunistit ovat patriootteja, mutta jotkut patriootit ovat puolestaan suurkapitalismin kannalla. Yhtenä kommunistien äskeisen vaalitappion syynä mainitaan liittoutuminen - oligarkkien kanssa. Työ ja pääoma löysivät toisensa ja kansa hylkäsi kummatkin.
Läntistä liberalismia ja demokratiaa kannattavat puolueet hävisivät Duuman puoluekartalta. Tilalle tulivat vahvasti kansallismieliset voimat. Liberaalidemokraatit ( siis Vladimir Zhirinovskin puoluelaiset) ovat nimestään huolimatta lähellä fasisteja. Näiden ajamasta linjasta dosentti Thomas Parland on käyttänyt ilmaisua "konservatiivinen vallankumous". Synnyinmaa-vaaliliitto ponkaisi ensi yrittämällä Duumaan. Se on vahvasti kansallismielinen ja lännenvastainen puolue. Mutta koko potin keräsi silti presidentti Putinia tukeva Yhtenäisyys-puolue. Sillä on 300 paikkaa 450:stä ja se saattaa näillä voimasuhteilla yksin muuttaa vaikka Venäjän perustuslain.
Oiva johdanto ristiriitaiseeen venäläiseen poliittiseen aatemaailmaan on Venäjän tuntijoidemme "grand old manin", suurlähettiläs Antti Karppisen uusin teos "Minne troikka rientää" (WSOY 2003). Se on jatko-osa neljä vuotta aikaisemmin ilmestyneelle "Venäjän aatetta jäljittämässä" (WSOY 1999) teokselle. Yhdessä ne muodostavat kokonaisanalyysin venäläisestä poliittisesta ajattelusta kommunismin luhistumisen jälkeen, länsimaiden ihailusta sen romahtamisen kautta suurvaltaisuuden uuteen tulemiseen.
Länsimaissa ihmetellään Venäjän vaalien tulosta ja maan lähentymistä yksipuoluejärjestelmään. Äänestäjät ovat vieraantuneita puolueista, puolueet taas tavoittelevat vain virkapaikkoja ja osuutta nomenklatuuran voitoista. Nuoriso ei ole kiinnostunut politiikasta ja tyytyy vain seurailemaan valtavirtaa. Karppinen kutsuu tällaista asennetta "adaptiiviseksi" ja pitää sitä yhtenä Venäjän ongelmien suurimpana syynä:
"Tämä adaptiivinen asenne vastaa venäläisen psyyken erästä peruspiirrettä… Tärkeintä ei ole että nousee (polviltaan) pystyyn, vaan se, ettei ainakaan putoa entistä alemmaksi. Tällainen asennoituminen ei voi lähitulevaisuudessa johtaa poliittisesti aloitteellisen keskiluokan muodostumiseen. Siis sellaisen, joka venäjänlaajuisesti, ja myös siis syrjäseuduilla, oma-aloitteisesti ja luovasti kykenisi kehittämään keskiluokalle ominaista taloudellista ja poliittista toimintaa."
Tuo adaptiivinen asenne on nähtävissä myös maaliskuun 2004 presidentinvaaliasetelmissa. Kun istuvan presidentin valta-asema on käynyt ilmeiseksi ja päävastustaja Mihail Hodorkovskikin istuu linnassa, Venäjän puolueet ovat valinneet eräänlaisen varjonyrkkeilyn todellisen poliittisen taistelun sijaan. Kommunistit ovat asettaneet presidenttiehdokkaakseen agraaripuolueen edustajan Nikolai Haritonovin, eivät Gennadi Zjuganovia. Liberaalidemokraattien ehdokas on turvamiehenä tutuksi tullut entinen nyrkkeilijä Oleg Malyshkin, ei Vladimir Zhirinovski. Oikeistoa edustaa Irina Hakamada (liberaali ja nainen, yhdistelmä, joka ei tuo vaalivoittoa Venäjällä), ei Boris Nemtsov Grigori Javlinski tai muu huomattava jämäkkä oikeistopoliitikko. Elämän puolueen ehdokas Sergei Mironov, parlamentin ylähuoneen puhemies, on puolestaan ilmoittanut ryhtyvänsä presidenttiehdokkaaksi vain tukeakseen presidentti Putinia!
Ehkäpä taka-ajatuksena väikkyy presidentinvaalien jälkeinen aika keväällä 2004, jolloin Putin kokoaa uutta hallitusta. Siihen voisi olla mahdollista päästä, jos istuvaa presidenttiä ei olla kritisoitu liikaa vaalikampanjan aikana. Itsekkäistä syistä ja lopputuloksen ennakoiden Venäjän johtavat poliitikot sopeutuvat vallan logiikkaan.
Melkoinen osa Jeltsinin aikana maineeseen nousseista poliitikoista katselee nyt poliittista näytelmää sivusta. Uudet tuntemattomat miehet miehittävät Duuman puheenjohtajiston ja komiteoiden päättävät elimet. Jos näin tapahtuu parlamentissa, miksi Putin ei toistaisi samaa strategiaa tulevan uuden hallituksensa kokoonpanossa? Sitä ennen on toki käytävä vielä vaalit.
Putinin kannalta Venäjän poliitikkojen käyttäytyminen on ongelmallista. Presidenttiehdokas tarvitsee "oikeita" vastustajia. Presidentti Jeltsinillä se oli vuonna 1996 kommunismin aave. Zjuganovin vaaraan vedoten Jeltsinin kannatus nousi 5 prosentista syksyllä 1995 vaalivoittoon riittäväksi kesään 1996 mennessä. Putinin nosti valtaan tshetsheenien kapinointi ja päättäväinen toiminta sen lopettamiseksi vuosina 1999 ja 2000.
"Se jokin" voi olla oligarkian uhka. Toimissaan Mihail Hodorkovskia vastaan Putin on ollut päättäväinen. Toisaalta hän on tukenut syyttäjälaitosta ja arvioinut, että muutkin veronkiertoon syyllistyneet tulee ottaa kiinni. Toisaalta hän on rauhoitellut yrittäjiä lukuisissa puheenvuoroissaan mm. maan kauppa- ja teollisuuskamarissa. Omaisuuden uusjakoa ei tule. Silti sakot on maksettava ja yritysten tulee suuntautua "sosiaalisesti vastuuntuntoisella tavalla", so. maksaa veroja valtiolle. Kansa on tyytyväinen, kun herroja sakotetaan. Ei ole varmaa, että tshetsheenit pysyvät rauhallisina maalisvaaleihin asti. Mahdolliset terroriteot ja niitä vastaan suuntautuneet päättäväiset toimet ovat läntisestä kritiikistä huolimatta lisänneet presidentti Putinin kannatusta Venäjällä.
Tätä kaikkea pohtii myös Antti Karppinen uuden kirjansa lopuksi. Väestössä laajalti levinnyt välinpitämättömyyden ja näköalattomuuden tunne ovat heikentämässä kansan uskoa lännen tarjoaman demokratian ja vapaan markkinatalouden toimivuuteen. Valtio käy taas yksilön edellä ja totuuskin alkaa jakaantua viralliseen ja epäviralliseen. Putinin nauttima valtava kannatus on Karppisen mukaan "siirtämässä presidentin tavallisen arkielämän tasolta paljon korkeammalle - hänestä ollaan tekemässä suurta ja kenties pysyvää suurta johtajaa ts. hallitsijaa."