Virve Sammalkorpi: Metsän keskellä maja. Gummerus 2003. 313 s.
Psykologinen trilleri ei ole oikein kotiutunut suomalaiseen kirjallisuuteen. Markku Ropponen on yritellyt, muu on ollut tuontitavaraa. Virve Sammalkorpi virittelee samanlaisia asetelmia kuin angloamerikkalaiset naiskirjoittajat: kuvaa naisia selittämättömän pahuuden uhreina. Lajityyppiin kuuluu painajaisen asteittainen kiristäminen.
Sisarukset Edith ja Susanne viettävät viikonloppua Kokemäenjoen torpalla, kun miehet ovat kalassa. He ovat lapsuudestaan tottuneet isoäidin kummitustarinoihin.
Etäinen torppa alkaa illan pimetessä tuntua yhä kauhistuttavammalta. Sinne tulee tuntematon, naisensa tappanut mies, joka pitää sisaruksia panttivankinaan, raiskaa ja tappaa.
Sammalsuo on aiemminkin käyttänyt jännitysromaanin aineksia. Esikoisteoksesta Sinkkuleikki (1999) lähtien hän myös on kuvannut hyvin toimeentulevia, elämänsä hallitsevia ihmisiä. Edithkin pyrkii kaikessa täydellisyyteen ja jopa rakentaa itselleen onnellisen lapsuuden.
Paineessa sisarusten välit kiristyvät ja lapsuudenaikaiset asetelmat kärjistyvät. Vastuuseen tottunut isosisko Edith havaitsee olevansa nössö ymmärtäjä, pehmeä pikkusisko taipumaton tappelija.
Romaani kuvaa hyvin kauhun kasvamista ja ahdistettujen reaktioita. Niin ikään jää lupaavasti raolleen, onko sittenkin kyse painajaisunesta tai päänsisäistä kummituksista: sisarkateudesta ja äitiyden pelosta.
Latausta vesittävät kuitenkin terrorisoijan vanhempisuhteiden ylen pitkällinen vatvonta ja hänen päiväkirjansa. Ja teoksen lopussa palataan kökösti tapahtuneeseen viidentoista vuoden kuluttua.
Viesti välittyy: hyvyys ja pahuus ovat suhteellista, elämämme erilaisia tarinoita ja huijauksia, tärkeää on antaa itselleen anteeksi.
Ihan kuin Sammalkorpi ei tietäisi, mitä tahtoo: trilleriä vai moraliteettia. Ne syövät nyt toisiaan.