Trillerissään Saalistaja (alkuteos: Prey, 2002) Michael Crichton palaa tieteen etiikkaa sivuaviin pohdintoihin, joita useat hänen parhaista romaaneistaan ovat käsitelleet - ajatellaanpa vaikka sellaisia romaaneja kuin Andromeda uhkaa, Aivoryöstö tai Jurassic Park.
Täytyy myöntää, etteivät hänen viimeaikaiset kirjansa ole kuitenkaan jaksaneet suuresti innostaa; muutama vuosi sitten ilmestynyt Aikamatka esimerkiksi oli melko pitkästyttävä ja mitäänsanomaton tekele. Saalistaja onneksi on toista maata. Jännite pitää otteessaan alkusivuilta lähtien, ja houkuttaa lukemaan teoksen melkeinpä yhdeltä istumalta.
Crichton on selvästi omimmillaan käsitellessään sellaisiin kuumiin muotialoihin kuten nanoteknologiaan, tietokoneisiin ja geenimanipulointiin liittyviä pohdintoja kuin ajassa matkustamisen hyvin spekulatiivista ja kaukaa haettua problematiikkaa.
Hyvin teoreettisella alueella liikutaan pohjimmaltaan myös Saalistajassa - mutta sillä erotuksella, että monet kirjassa mainituista tutkimusaloista ovat tällä hetkellä kiivaan tieteellisen väittelyn kohteina. Siitä on osoituksena myös kirjan loppuun liitetty lähdekirjallisuusluettelo, joka osaltaan tuo teoksessa esitetylle tieteelle uskottavuutta.
Kylmäävää uskottavuutta, tekisi mieli sanoa. Sillä niin hyvin ja vakuuttavasti Crichton tässä teoksessa hallitsee sanottavansa, että sen luettuaan suhtautuu entistäkin suuremmalla epäluulolla siihen, mitä kaiken maailman yksityisissä laboratorioissa ja tutkimuslaitoksissa parhaillaankin mahdetaan puuhata.
Teoksessa nimittäin USA:n armeija palkkaa yksityisen, nanoteknologiaan erikoistuneen tutkimuslaitoksen kehittelemään sille mikroskooppisista hiukkasista koostuvaa kameraa, jolla päästäisiin vaivatta vakoilemaan vihollislinjojen taakse.
Kipeästi lisätulojen tarpeessa oleva firma onnistuukin kehittelemään tuotetta melko pitkälle yhdistelemällä nanotekniikkaa, geenimanipulointia ja tekoälyn tutkimusta. Tuloksena on mikrokokoisista hiukkasista koostuva parvi, joka tutkijoiden epäonneksi pääsee karkaamaan keskellä Nevadan aavikkoa sijaitsevasta tutkimusyksiköstä.
Geneettisten algoritmien varassa elävän parven evoluutio on kuitenkin huimaa, ja on muutaman viikon kuluttua edennyt tasolle, jolla se jo uhkaa potentiaalisesti ihmiskunnan olemassaoloa.
Vaikka Crichton ei viekään apokalypsiaan globaaliin mittakaavaan, vaan tyytyy suhteellisen pieniin tuhoihin eristyneellä syrjäseudulla, tuntee lukija nahoissaan, että siinäkin on jo tarpeeksi. Sen verran pysäyttävää laatua Crichtonin tällä kertaa hahmottelema uhka on.
Teknologisten mörköjen seinille piirtelyähän tämä tietysti on - mutta hyvin tehtyä ja ajateltua.
Teos saa pohtimaan sitä uhkaa, joka ihmiskunnalle saattaa koitua ahneen tekno-militaristisen järjestelmän ja dollarinkiilto silmissään työskentelevän, aivan yhtä ahneen yksityisen sektorin yhteistyöstä. Kuka (tai mikä) olikaan saalis, kuka taas saalistaja?
Oikeastaan kyseessä onkin tiedepoliittinen trilleri, ei pelkästään tieteistrilleri.
Teoksen loppu on kuitenkin epäuskottava, osaksi siksi, että Crichton näyttää kirjoittaneen nuo sivut mielessään mahdollisimman näyttävät efektit teoksensa tulevaa Hollywood-filmatisointia varten. Mutta muuten tämä perinteistä scifiä, Alien-tyyppistä hirviöjahtia ja modernia teknotrilleriä yhdistelevä teos on oikein kiinnostavaa luettavaa, josta kiitos Crichtonin (jälleen kerran) hyvän tieteellisen asiapohjan.
Alun kuvaukset koti-isäksi jääneen työttömän tiedemiehen turhautumista vaimon eläessä ilmeistä huippukauttaan tutkijana, ovat empaattista luettavaa.
Olisipa Crichton vain yhtä etevä ihmiskuvaajana kuin hän on ideoiden kehittelijänä, niin tämäkin kirja olisi voinut olla vielä paljon enemmän.