2000-luvun vaihteessa alkanut tatuointibuumi näyttää hiipumisen merkkejä. Tatuoinnista on tullut osa valtavirtaa, eikä niissä ole enää samaa kapinahenkeä kuin ajalla, jolloin tatuointeja oli lähinnä vangeilla ja merimiehillä.
Sama laskusuunta on nähtävissä myös lävistysten suhteen. Tamperelainen tatuointitaiteilija Juho K. Juntunen tietää, että huuli- ja nenälävistyksiä tehdään selvästi vähemmän kuin ennen. Liioin ihon alle laitettavat implantit, arpi- ja polttotatuoinnit eivät ole saavuttaneet kovin suurta suosiota Suomessa. Juntusen mukaan ne ovat jääneet pienen vähemmistön jutuksi.
"Tatuoinneissa tribaalit, kiinalaiset merkit ja muut pienet, pikkusievät kuvat ovat jäämässä pois ja tilalle ovat tulleet suuret kuviot ja värit. Olennaista on myös se, että tatuointi halutaan suunnitella joko osin tai kokonaan itse", Juntunen kertoo.
Toinen muutos on se, että nyt lävistyksiä ja tatuointeja tehdään niille, jotka aiemmin ovat sanoneet "ei koskaan minulle".
Alkuperäiskulttuureihin
Kehon koristelussa ja keinotekoisessa muokkaamisessa ei sinänsä ole mitään uutta. Jo roomalaiset mittasivat urhoollisuuttaan nännilävistyksin ja Egyptissä lävistyksellä saattoi ilmasta oman yhteiskunnallisen asemansa. 1990-luvun alussa Alpeilta löydettiin Ötzin jäämies, joka paljastui reilut viisituhatta vuotta vanhaksi kivikauden muumioksi. Muumiosta laskettiin 57 tatuointia.
Oululainen filosofian tohtori, kauneusleikkauksia tutkiva Taina Kinnunen puhuukin moderneista primitiiveistä.
Hänen mukaansa ihmiset voivat hakea tatuoinneilla ja lävistyksillä kosketusta alkuperäiskulttuureihin ja tutkia samalla oman kehonsa mahdollisuuksia ja rajoja.
"Toisaalta tatuoinneista ja lävistyksistä on tullut yleistä kulutuskulttuuria, joka valitaan siinä missä vaikkapa napapaita", Kinnunen sanoo.
Hän ei näe suurtakaan eroa siinä muokataanko kehoa kauneuskirurgialla vai moderneilla primitiiveillä. Ainoa erottava tekijä lienee se, että kauneuskirurgiassa tavoitellaan länsimaista kauneusihannetta, moderneissa primitiiveissä taas kapinoidaan sitä vastaan.
"Kyse on oman elämäkerran kirjoittamisesta omaan ihoon. Se on monelle tärkeä ruumiillinen kertomus ja hyvin vahva identiteetin osa-alue, mutta samalla tavalla kauneuskirurgiaa perustellaan sillä, miten suuri osuus sillä on omalle minuudelle."
Kriisinhallintaa
Halu muokata omaa kehoaan voi olla myös keino hallita omaa elämänmuutostaan tai kriisiään. Kinnunen kertoo yhdysvaltalaisista feministiryhmistä, joissa väkivaltaa tai hyväksikäyttöä kokeneet naiset siirretään uuteen elämään riittien kautta. Pysyvä merkki, kuten arpitatuointi on merkki siitä, että oma ruumis on jälleen omassa hallinnassa.
"Samoin myös kauneusleikkaukset liittyvät usein elämänmuutostilanteisiin siihen, että halutaan irrottautua vanhasta".
Myös Juntunen myöntää saman. Hän kertoo, että esimerkiksi avioerotilanteissa voi tatuoinnin ottaminen olla merkki siitä, että oma keho on vihdoinkin omassa hallussa ja yksi kriisi on nyt eletty ja käsitelty.
"Tällainen ajatus nousee esille erityisesti silloin, jos toinen puoliso on vastustanut tatuoinnin hankkimista", Juntunen toteaa.
"Joskus käy siten, että perheen teini on käynyt teetättämässä tatuoinnin itselleen, jonka jälkeen vanhemmat tulevat perässä", Juntunen naurahtaa.