"Olen erittäin vanha nuorimies."
Elokuvajuhlien ranskalainen ikäpresidentti Jean Rouch (s. 1917) hekottelee iloisesti yleisönsä kanssa, eikä ole moksiskaan, vaikka hänen eturivissä istuva vaimonsa välillä pyörittelee päätään.
Jean Rouch vangitsee suvereenisti kuulijansa Sodankylän elokuvajuhlien ensimmäisessä ohjaajatapaamisessa. Jos leffakansa seuraa miestä tarkasti, yhtä valppaasti sosiologin ja antropologin taustan omaava ohjaaja seuraa yleisöään.
Kukaan ei voi olla aivan varma, onko heidän edessään vain itsestään ja tuotannostaan kertova elokuvan ammattilainen vai yleisöään tarkkaileva sosiologi, joka kenties käyttää tilannetta hyväkseen tulevissa elokuvissaan.
Pariisissa syntynyt Rouch sanoo tuntevansa itsensä enemmän katalonialaiseksi kuin ranskalaiseksi. Jos mies olisi suomalainen, hänessä todennäköisesti olisi hiukan myös savolaisvikaa. Rouch nimittäin vastailee kysymyksiin mielellään kiertäen, erilaisia sanontoja viljellen. Näin hän kuitenkin selventää asian ytimen paljon paremmin kuin pitkällä luennolla.
Vuosisadan taidetta
Miksi Jean Rouch lähti sodan jälkeen elokuvauralle eikä päätynyt koulutustaan vastaavalle akateemiselle uralle, siihen hänellä oli persoonallinen vastaus: "Keskustelin väitöskirjani tarkastaneen professorin kanssa, että onko etnologia eksakti tiede vai ei. Hän arveli, että vastaus löytyy kenties vasta vuosisatojen jälkeen. Päätin ryhtyä elokuvamieheksi, jotta tulevaisuuden tutkijat saisivat elokuvistani aikanaan hyvää materiaalia."
Kuinka pätevää todistusaineistoa elokuvat lopulta ovat, sitä ohjaaja itsekin pohtii hyvin savolaisittain. Hän sanoo, että elokuva on totuuttakin todellisempi valhe.
"Elokuva itse asiassa on valheen erittäin tarkkaa organisointia ja järjestämistä. Suurimmat ja hienoimmat elokuvat ovat kaikkein mahdottomimpia valheita", hän sanoo.
Siitäkin huolimatta hän korottaa elokuvan nimenomaan vuosisadan taiteeksi.
Krokettipeliä
Jean Rouchin isä palveli sodassa säätiedottajana. Hänen työpaikkansa oli Eifel-tornissa. Rouch muistelee, kuinka hänen isänsä ja äitinsä vitsailivat keskenään, että isän ensimmäinen rakastajatar oli Eifel.
"Tänä päivänäkin kun kuljen sen tornin ohi, totean että isälläni oli hyvä maku. Kun katselee New Yorkia, niin samaa ei voi sanoa amerikkalaista", Rouch sanoo periranskalaiseen tapaan.
Rouch oli nuorena lahjakas kroketin pelaaja. Myös tässä pelissä hän näkee yhtäläisyyksiä pitkän elokuvauransa kanssa.
"Opin erittäin hyvin laskemaan ja arviomaan, minkälaista vauhtia ja kierrettä pallolle pitää antaa, että se menee porttien läpi. Samanlaista se on elokuvien ja koko elämän kanssa. Kun aamulla mietin tätä kohtaamista, ajattelin että tulossa on ehkä paras krokettierä, mitä minulle on koskaan tarjottu. Toisaalta olin kahden tulen välissä, kun vaimo tolkutti koko ajan, että olemme myöhässä. Mutta pitihän minun saada tähänkin tapaamiseen jonkinlainen käsikirjoitus", hän naureskelee.
Itkua ja naurua
Keskiviikkoiltana Sodankylässä nähtiin Jean Rouchin eräs tärkeimmistä elokuvista Ranskalainen päiväkirja (1961). Ohjaaja itse sanoo sen olevan "todempaakin todellisempaa valhetta".
"Olen usein pohtinut omaa rooliani elokuvassa. Onko se lähellä ristillää olevaa Jeesusta, joka keskustelee oppilaidensa kanssa, vai olenko kenties elokuvan pyöveli."
Kuvaa ristillä olevasta Jeesuksesta Rouch pitää erittäin merkittävä metaforana, joka on saanut rituaalin ja ristinomaisen luonteen kristinuskossa, sillä löytyyhän kuva kaikista maailman kirkoista.
"Elokuvassa oli myös jännittävä vastakkainasettelu, kun yhteistyökumppanini Edgar Morin on juutalainen. Tämäkin tematiikka nousee leffassa esiin."
Rouch kertoo keskustelleensa usein Morinin kanssa aiheesta. "Morin sanoi, että katsellessaan elokuvaa häntä alkaa itkettää. Hän pohti, onko oikein tehdä sellaista elokuvaa, joka panee itkemään. Sanoin, että myös minua tuo elokuva itkettää, mutta samalla tekee mieli nauraa. Jos saamme samaan elokuvaan itkua ja naurua, emmekö ole silloin onnistuneet?" Rouch kysyy.
Voitto ilman riskiä
Jean Rouch on ollut erittäin aktiivinen ja tuottelias ohjaaja. Varhaisimmat elokuvat hän teki heti sodan jälkeen. Uusimmat ovat muutaman vuoden takaa.
"Ensimmäinen elokuva syntyi heti sodan jälkeen, kun lähdin kahden koulu- ja sotakaverini kanssa seikkailuretkelle Afrikkaan. Tarkoituksena oli laskea veneellä Niger-joki alas. Elokuvan synnyttämiseen krokotiilien valtakunnassa kului aikaa yhdeksän kuukautta", hän kertoo.
Tuon yli puolen vuosisadan takaisen seikkailuretken Rouch linkittää näppärästi tähän päivään. "Elämäni seikkailussa nuoret uuden aallon ohjaajat tukevat mielellään minua. He ovat ranskalaisia, eivätkä välttämättä ole yhtä innokkaita ottamaan riskejä kuin minä. Mutta minähän olenkin katalonialainen. Meikäläiset sanovatkin, että jos voitetaan ilman riskinottoa, sillä ei ole mitään merkitystä. Jos riski on ollut suuri, vasta silloin voitto maistuu hyvältä."