Korona: Toimi näin, jos tulet ki­peäk­si tai epäilet ko­ro­na­tar­tun­taa – Ko­ko­sim­me PPSHP:n ja muiden toi­mi­joi­den ohjeet yhteen

Koronanyrkki: Ul­ko­ti­lo­ja kos­ke­via ra­joi­tuk­sia tar­kas­tel­laan uu­del­leen

To­tuut­ta vai pro­pa­gan­daa?

Viime vuosikymmen on ollut dokumenttielokuvan kulta-aikaa. Dokkarit ovat rynnänneet televisioista valkokankaille ja saavuttaneet aiemmin ennennäkemättömiä yleisömääriä.

Dokumentti Shokkihoito perustuu Naomi Kleinin kirjaan väittäen, että vapaa markkinatalous käyttää hyväkseen luonnonkatastrofeja sekä poliittisia ja taloudellisia kriisejä voiton tavoittelussaan.
Dokumentti Shokkihoito perustuu Naomi Kleinin kirjaan väittäen, että vapaa markkinatalous käyttää hyväkseen luonnonkatastrofeja sekä poliittisia ja taloudellisia kriisejä voiton tavoittelussaan.

Viime vuosikymmen on ollut dokumenttielokuvan kulta-aikaa. Dokkarit ovat rynnänneet televisioista valkokankaille ja saavuttaneet aiemmin ennennäkemättömiä yleisömääriä.

Samalla jotkut ovat esittäneet huolestustaan siitä, että suosituimmat dokumenttifilmit, ennen kaikkea kai Michael Mooren teokset, ovat siirtäneet dokumentaarin painotusta todellisuuden tarkkailusta sen masinoimiseen. Toisin sanoen 2000-luku on kuulunut ärhäköille poliittisille filmipamfleteille, joissa jotain tiettyä näkemystä tai ideaa rummutetaan propagandistisella kiihkolla.

Tätä ei kuitenkaan kannata turhaa säikähtää, sillä kyseessä ei ole mikään uusi ilmiö. Dokumenttielokuva on synnystään lähtien ollut propagandan palveluksessa. Termin propaganda negatiiviselle lataukselle on syynsä, mutta samalla kuitenkin tupataan unohtamaan, miten kaikki informaatio on tietyn taustaideologian värittämää.

Ideologisesti orientoitunut dokumentaari voi toki tarkoittaa silkkaa puppua, mutta se voi myös olla täysin normaali ja legitiimi poliittisen keskustelun väline, jossa elokuvantekijä tuo esiin oman näkemyksensä maailman menosta.

Tällöin on tietysti oleellista, että hän pitää kiinni faktoista (myös sen suhteen, mitä jättää käsittelemättä) ja kykenee perustelemaan näkemyksensä vakuuttavasti.

Mat Whitecrossin ja Michael Winterbottomin ohjaama Shokkihoito (Iso-Britannia, 2009) on malliesimerkki näistä 2000-luvun elokuvallisista pamfleteista. Elokuva perustuu Naomi "No Logo" Kleinin kirjaan Tuhokapitalismin nousu.

Kirjan ja elokuvan perusväittämä on, että uusliberalistinen, rajoittamaton kapitalismi ei suinkaan ole, toisin kuin väitetään, demokratian paras ystävä, vaan sen pahimpia vihollisia. Julkisten, yhteisten varojen ryöstö yksityisten pelurien taskuihin kun onnistuu parhaiten tilanteessa, jossa yhteiskunnan normaalit toiminnot on lamautettu.

Klein argumentoi teesiään historiallisin esimerkein lähtien Chilestä, jossa Milton Friedmanin johtaman Chicagon koulukunnan uusliberalistisia talousoppeja pantiin käytäntöön Pinochetin raa´an diktatuurin alaisuudessa, päätyen itäblokin romahduksen kautta Irakin sotaan.

Elokuvallinen muoto ei tuo paljonkaan lisäarvoa itse kirjaan, pikemminkin jättää liian vähän aikaa pohdiskella vyörytettyjä asioita.

Kuitenkin kirjan väkinäisin rinnastus, ihmisille tehtyjen julmien kokeiden ja kidutuksen vertaaminen kokonaisten yhteiskuntien kokemiin "shokkikäsittelyihin" tulee elokuvassa vakuuttavammin esille, johtuen tietysti siitä, että elokuva itsessään on vahvasti aistiärsykkeisiin vetoava kommunikaation muoto.

Dokumenttiprojekti: Shokkihoito
n TV2
Keskiviikkona kello 22.50