On helppoa vastata kysymykseen, kuka omistaa saamelaisalueen maat. Enimmäkseen ne kuuluvat valtiolle. Paljon vaikeampi on vastata siihen, kenelle niiden oikeasti pitäisi kuulua ja mitä siitä pitäisi seurata.
Tämä asia on jälleen ajankohtaistumassa, tosin mutkan kautta. Oikeusministeriö on tilannut Oulun yliopiston professorin Jouko Vahtolan koordinoimalta tutkijaryhmältä selvityksen, joka koskee Kemin ja Tornion Lappien asutus- ja väestöhistoriaa, maankäyttöä ja maanomistusoloja 1700-luvun puolivälistä 1900-luvun alkupuolelle.
Oikeusministeri Johannes Koskinen on perustellut tutkimusta sillä, että juuri maaoikeuskysymykset ovat jääneet tähänastisten selvitysten ja ehdotusten ulkopuolelle. Tämän vuoksi tarvitaan systemaattinen, perusteellinen, itsenäinen ja kriittinen historiallinen selvitys. Ennen sitä ei hänen mukaansa synny rakentavaa keskustelua siitä, miten tilannetta on oikeudellisesti ja poliittisesti arvioitava tämän päivän näkökulmasta.
Saamelaiskäräjät katsovat tulleensa syrjäytetyksi ja sanovat samalla tulleen jo näytetyksi, ettei valtiolle ole voinut koskaan syntyä omistusoikeutta nykyisiin valtion metsämaihin.
Jouko Vahtola puolestaan totesi uuden tutkimuksen esittelytilaisuudessa Oulussa, että kyseessä on normaali historian tutkimus, eikä häntä kiinnosta, miten yhteiskunta sitä käyttää.
Tämä lieneekin tutkijalle ainoa mahdollinen asenne ottaa urakka vastaan. Mutta vaikka työ sinänsä olisi normaalia historian tutkimusta, sitä ympäröivä tilanne ei missään nimessä ole sitä. Jos kaikki olisi normaalia, oikeusministeriö ei tällaista työtä tilaisi.
Joulun alla Helsingissä pidettiin seminaari, jossa pohdittiin Suomen 1970-lukua. Tässä Olli Rehnin, Pekka Saurin ja Heidi Hautalan järjestämässä tilaisuudessa jotkut vaativat Suomeen "totuuskomissiota" selvittämään, mitä oikeasti suomalaisten Stasi-suhteissa ja muissa vastaavissa tapahtui.
Vastaavalle ajatukselle voisi olla käyttöä saamelaisalueella. Itse asiassa oikeusministeriön perustelut lähestyvät tällaista ajatusta, vaikka sitä ei ole niissä ääneen sanottu ja tuskin on pohdittukaan.
Olisi otettava vain pari askelta tästä eteenpäin.
Oikeusministeriö eli valtio rahoittaa nyt alkavan tutkimuksen, mutta ei ole siinä mukana. Niemetyssä seurantaryhmässä ja järjestettävissä yleisötilaisuuksissa todennäköisesti käydään kovaäänistä keskustelua, mutta senkään ei pitäisi vaikuttaa tutkimukseen.
Nämä ovat hyviä lähtökohtia. Seuraava kysymys kuuluu, kuinka siitä eteenpäin. On todennäköistä, että mitä tahansa tulosta voidaan tulkita hyvin eri tavoin riippuen siitä, mitä eri osapuolet haluavat asiassa nähdä.
On oletettavaa, että normaalein menettelytavoin asiassa ei hevin löydetä yhteistä ratkaisua. Lähtökohdat ovat kaukana toisistaan.
Oikeusministeriön tavoitteena näyttää olevan luoda edellytykset sille, että Suomi voisi ratifioida kansainvälisen työjärjestön ILO:n alkuperäiskansasopimuksen, jonka toistaiseksi on ratifioinut vasta 17 maata. Niistä 13 on Etelä-Amerikasta, Euroopasta mukana ovat Norja, Tanska ja Hollanti.
Tämä sopimus toteaa muun muassa, että alkuperäiskansojen omistus ja hallinta heidän perinteisesti käyttämiinsä maihin tulisi tunnustaa. Hallitusten tulee määritellä nämä maat ja taata oikeudet.
Ministeriön selvänä tavoitteena on luoda pohjaa poliittiselle ratkaisulle asiassa. Mikä se olisi, sitä tuskin kukaan tietää. Se on seuraavan hallituksen murheita.
Saamelaiskäräjät on itse vuodesta 1993 vähin resurssein selvittänyt maanomistuskysymystä, eikä innostu uusista ulkopuolisista tutkimuksista. Selvitykset, joihin käräjät viittaa, eivät taas näytä ministeriölle riittävän.
Samaan aikaan kuuluu kriittisiä saamelaisaktiivien ääniä, joiden mukaan valtio haluaa vain näyttää edistykselliseltä sen sijaan että tosissaan paneutuisi saamelaisten oikeuksiin alkuperäiskansana. Puhutaan suomalaisesta kolonisaatiosta ja kokonaisvaltaisen itsehallinnon tarpeesta.
Eikä pidä unohtaa kokonaista vyyhtä todellisia ja kuviteltuja pelkoja, vanhojen suku- ja kyläriitojen sotkeutumista nykypäivän keskusteluun, suomalaistuneita saamelaisia ja saamelaistuneita suomalaisia, mitä erilaisimpia intressiristiriitoja kunnissa, niiden sisällä ja valtion ministeriöissä ja laitoksissa, monenlaista politikointia ja idealismia ja lähes kaikkea, mitä kuvitella saattaa. Saamelaisuuden määrittelyssä huidottiin toisia satojen vuosien takaisilla arkistomerkinnöillä; nyt arkistoista haetaan vastausta siihen, mitä maille tapahtui.
Vaikka kaikki eivät kaipaisi uusia selvityksiä, sen teko on tosiasia. Työn valmistumisen jälkeen pulmaksi tulee, kuka ja missä pystyy puolueettomasti tekemään päätelmiä tämän ja muiden tutkimusten tuloksista. Valtiohan on nykyisenä maanomistajana osapuoli, jolla on omat intressinsä, ja hyvin on tiedossa, että saamelaiskäräjien ja maa- ja metsätalousministeriön välit ovat jotakuinkin kehnot.
Saamelaiset ovat Utsjokea lukuunottamatta kaikkialla vähemmistö, ja jos maaoikeudet kuuluisivat jollekin muulle kuin valtiolle, kenelle ne sitten käytännössä kuuluisivat? Hannele Pokan vetämän saamelaistoimikunnan työ ei päässyt lopulta etenemään mihinkään, koska mielipiteet lausunnoissa erosivat liikaa.
Ilmeisenä vaarana on tilanne, jossa maaoikeusasiat eivät nykyisestä ole liikahtaneet yhtään mihinkään, mutta ristiriidat ovat nousseet senkin edestä.
Totuuskomission kaltainen ratkaisu voisi tässä olla tarpeen jatkamaan historiantutkijoiden työtä. Seuraava askel voisi olla koota Suomesta ja ulkomailta arvostettu joukko ihmisiä paneutumaan asioihin ja miettimään johtopäätöksiä, tavoitellen ratkaisua, jossa muistettaisiin sekä oikeus että kohtuus. Keskustelun on aika päästä eteenpäin.