Näyttää siltä, että totuus on noussut kansallisessa ja kansainvälisessä politiikassa arvoon arvaamattomaan, tai pikemminkin sen puute. Irakin sodan myötä väliin tuntuu, kuin olisi siirrytty jonkinlaiseen metafyysiseen maailmaan, jossa mikään ei ole miltä näyttää, ja jossa kaikki muuttuu vastakohdakseen.
Suomessa ollaan parhaillaan keskellä erikoista tähän liittyvää välinäytöstä. Ennen vaaleja silloinen oppositiojohtaja Anneli Jäätteenmäki syytti pääministeri Paavo Lipposta totuuden vääristelystä siinä, mitä keskusteluista Yhdysvaltain johdon kanssa oli kerrottu julkisuuteen.
Nyt nykyinen pääministeri Jäätteenmäki on uponnut asian kanssa hetteikköön, jossa jokainen selitys vain pahentaa tilannetta ennestään.
Enää ei ole mitään väliä sillä, mikä oli totuus Lipposen puheista Bushin kanssa. Sotakin oli ja meni Suomea hetkauttamatta. Jäljelle on jäänyt vain absurdi näky siitä, kuinka sotaa edeltäneen pääministerin keskustelut Washingtonissa vetävät suohon sotaa seuraavaa pääministeriä maassa, joka oli koko sodasta mahdollisimman kaukana.
Tähän johti yritys käyttää totuuden puutetta vaaliaseena. Vastaan tuli vaalien jälkeinen totuus.
Suomessa on saatu aikaan ikioma soppa, mutta vielä suurempi kysymys tietysti on se, mikä sodassa itsessään oli totta ja mikä ei.
Ennen sotaa Irakin johto kiisti kiivaasti sen, että sillä olisi joukkotuhoaseita ja että sillä olisi yhteyksiä terroristijärjestöihin.
Silloin se oli ilmeinen vale. Nyt kun Irakin johto on syrjäytetty, käy ilmi että se nähtävästi oli totuus. Joukkotuhoaseita tai terroristiyhteyksiä ei ole löytynyt.
Irakin johdon syrjäyttivät ne amerikkalaispanssarit, joiden Irakin tiedotusministeri muutamaa tuntia aikaisemmin ilmoitti palavan liekkeinä Bagdadin porteilla, jos koskaan sinne asti edes pääsevät.
Luultavasti ratkaiseva taistelu totuuden merkityksestä käydään lähiaikoina Yhdysvalloissa - tuossa maassa, jonka ympärillä kaikki näyttää muutenkin juuri nyt pyörivän.
Alkaa olla hyvin todennäköistä, että Irakista ei löydy sellaista, mitä siellä ennen sotaa vakuuttavasti esiteltiin olevan. Kysymys kuuluu, onko sillä mitään väliä. Vastauksissa on ainakin kaksi koulukuntaa.
Toisten mielestä sillä ei ole mitään merkitystä. Saddam Hussein oli verinen roisto joka tapauksessa, ja hyökkäys Irakiin oli aivan oikein. Sitäpaitsi Saddam olisi saattanut valmistaa joukkotuhoaseita, vaikka niitä ei juuri nyt olisikaan, ja hän olisi saattanut antaa niitä terroristeille.
Toisen koulukunnan mukaan on merkitystä sillä, jos maan johto tietoidesti valehtelee tai ainakin vääristelee totuutta ryhtyäkseen sotaan. Tämän näkemyksen mukaan kyseessä on paljon vakavampi tapaus kuin Watergate -skandaali, joka johti presidentti Richard Nixonin eroon.
Kysymys on sekä syvästi filosofinen että syvästi käytännönläheinen. Ensimmäisen näkemyksen mukaan 11. syyskuuta osoitti, että terroristit ovat valmiita mihin tahansa. Siispä heitä vastaan on taisteltava missä tahansa. Ei tarvita, että uhka on todistettu; riittää, että se on mahdollinen. Isku Irakiin palveli suurempaa totuutta, jossa joukkotuhoaseilla oli välinearvo sodan syinä.
Tämän ajatuskulun johdannaisia voi lukea Amerikan uuskonservatiivien kirjoittajien teksteistä. Sieltä löytyy vakavaa keskustelua siitä, mitä Iranille pitäisi tehdä. Vaihtoehdot liikkuvat ulkoa tuettavasta kansannoususta ennaltaehkäisevään iskuun Iranin ydinlaitoksiin.
Syy? Iranin mullahit voivat saada ydinpommin, iranilaiset elävät tyrannien sorron alla, Iran suojelee terroristeja. Ennen muuta syynä on totuus siitä, että maailma on turvallisempi paikka, jos Iranin järjestelmä vaihdetaan.
Tämä logiikka johti Irakin sotaan. Sivumennen sanoen vastaava logiikka on johtanut moniin muihinkin sotiin. Jopa Stalin tarvitsi Mainilan laukauksia tekosyynä talvisotaan, jota hän kävi Neuvostoliiton turvallisuuden puolesta.
Toisessa vaakakupissa on keskustelu siitä, että demokraattisen maan johdolle ei ole kunniaksi, jos totuutta tietoisesti muokataan sodan perusteeksi. Yksi tämän keskustelun pontevimpia ylläpitäjiä on liberaali mahtilehti New York Times - joka itse parhaillaan kuohuu sisäisesti, koska sen toimittaja oli pitkään kirjoittanut juttuja suoraan omasta päästään.
Totuus on taitolaji, kenelle tahansa.
Yhdysvallat on tällä hetkellä hyvin kiehtova maa, ehkäpä siksi kirjoitukset kerta toisensa jälkeen tahtovat suunnata sinne. George W. Bushin hallinto on uskomattoman määrätietoinen muokatessaan maailmaa. Meneillään on supervallan muodonmuutos, johon se kietaisee mukaansa meidät kaikki muutkin. Maa näyttää varanneen itselleen oikeuden käyttää voimaa missä tahansa uhkia vastaan, jotka se itse määrittelee. Niitä aiotaan torjua kaikin keinoin: viimeisimpiä yrityksiä on saada kongressilta lupa tuottaa pieniä täsmäydinaseita, joiden avulla voitaisiin estää roistovaltioita tuottamasta joukkotuhoaseita maan alla.
Vain parin vuoden sisään koko kansainvälisen diplomatian logiikka ja kieli on muuttunut. Se on pelkistynyt asetteluun: jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan.
Tämän suunnattoman muutoksen ytimessä muhii kysymys siitä, mihin se oikein perustuu. Siksi Irakin joukkotuhoaseiden olemassaololla on yhä hyvin suuri merkitys. Niiden kautta mitataan Bushin takana olevien uuskonservatiivien tekemän vallankumouksen syvyys suhteessa vallankäyttöä kontrolloiviin demokraattisiin instituutioihin. Etenkin silloin, jos koko aseita ei löydy.
Jos silläkään ei ole mitään väliä, on astuttu iso askel kohti toisenlaista maailmaa. Sellaista, jossa totuus ei riipu tosiasioista.