Kuka vielä tohtii epäillä, ettei kirjallisuus olisi säilyttänyt valtaansa ja kykyänsä jäsentää yhteisiä, merkitseviä kokemuksia ja nostaa asioita keskusteluun? Hartaudessa, jolla on leiriydytty Sofi Oksasen Puhdistuksen ympärille, on kaikuja siitä, miten Tuntematon sotilas aikoinaan otettiin omaksi.
Maanpuolustuskorkeakoulun tutkija Martti Turtola arvioi äskeisessä Maanpuolustus-lehdessä Oksasen Puhdistuksen ja Jari Tervon Troikan. Samassa numerossa kirjoitettiin myös Mika Waltarin ja Veikko Huovisen sotakuvauksista.
Sotahistorioitsijan ammattisilmään Puhdistus on hyvä teos, muttei likikään klassikko, vaikka niin jo mainostetaan.
Seitsenkymppinen Aliide, joka ampuu raskaalla Waltherilla kaksi aseistautunutta pornomafiosoa, molemmat kertalaukauksella päähän, menee Turtolasta viihteen puolelle. Hänen mukaansa myös Viron historiaa kuvataan romaanissa niin viitteellisesti, että lukijan on syytä tankata perustiedot muualta, jotta ymmärtäisi esimerkiksi sen, että Saksa kohteli vuoden 1940 vuoksi Viroa vihollismaana, ei itsenäiseksi haluavana liittolaisena. Niinhän se on, että vain oman maan historiassa kulkee kuin kotonaan.
Ei sitä vielä jokin maailmanaika sitten uskonut, että nuori likkalapsi, nättikin Turtolan mukaan, antaa kasvot Viron-suhteellemme ja saman tien tunneaineksia kansalliseen vertaisarviointiimme. Oksasen goottikapinallismaine haaltui saman tien.
Suomalainen nykykirjallisuus on ylipäänsäkin synkkäsävyistä, sanoi äskettäin suomesta saksaan kääntävä Stefan Moster. Hänen mukaansa Suomesta maailmalla vallitsevan onnela-mielikuvan ja kirjallisuuden kuvan välillä on selvä ristiriita.
Viro sinänsä on aina ollut serkkutyttö, josta ei oikein pääse irti. 1800-luvulla pykättiin kulttuurista Suomen siltaa, 1900-luvun alkupuolella mentiin Tallinnan tietä Keski-Eurooppaan, myös henkisesti, koska Baltian maat olivat Suomea mannermaisempia. 1900-luvun jälkipuolen Viro hiersi epämukavasti rähmäisissä silmissä.
Niin Puhdistus kuin Oksasen yhdessä Imbi Pajun kanssa toimittama Kaiken takana oli pelko -teos (2009) tulivat hyvään saumaan. Kiistely siitä, kuinka kiinteää sotaa Suomi Saksan kanssa oikein kävi, jämähti poteroihinsa, eikä sitäkään jaksa enää pohtia, kävikö meille 1809 hyvin vai huonosti. Varsinkaan kun viisikymmentä vuotta opetettiin, että kävi paremmin kuin hyvin, ikään kuin Ruotsin ei olisi ollut pakko antaa itäiselle provinssilleen itsenäisyyttä siinä kuin Norjallekin.
Suomettumisen aavetta purkaa myös Juha Ruusuvuoren tuore romaani Stallari. Tampereen yliopistopajassa tietoisuuteen herännyt päähenkilö, pohjoista lähtöä tietty, haastaa taistolaisuuden hämähäkit osin oikeilla nimillään ulos mukavista kaapeistaan, vähän kuin sovittamaan meidän kaikkien silloin eläneiden yhteistä vianalaisuutta.
Ulostuloromaanit, samoin kuin Katja Boxbergin ja Taneli Heikan äskeinen puolifiktio Lumedemokratia, ovat yritys ottaa historia haltuun. Historiahan on jatkuvaa kamppailua siitä, kenelle kuuluu tulkintavalta ja kuka panee kenetkin selittämään. Nyt selitetään, että itse asiassa oli kahdenlaista tiedostamista: reaalipoliittista ja ihanteellista, joista jälkimmäinen oli sitä tyhmää ja pahaa. Vielä nokkelammin käänsi kelkkansa se professori, joka Viron odottamatta itsenäistyttyä sanoi olleensa koko ajan itse asiassa piiloironinen.
Totuus on ajan tytär, väitetään. Ehkä kannattaisi lukea uudelleen esimerkiksi Paavo Rintalan teoksia nähdäkseen, kuinka vaikea on suunnistaa paraikaisten tapahtumien keskellä. Nykyisin ajatellaan, että mikseivät keskittyneet taloutensa kartuttamiseen, kuten Sinuhen Kaptah. Ja käyttäneet kaksinkertaista syyrialaista kirjanpitoa.
Turtolan mukaan Puhdistus kertoo ennen kaikkea siitä, kuinka naisia alistetaan, oli systeemi mikä hyvänsä. Ja myös lapsia: Ingelin mukana kyyditetään hänen pikkutyttärensä.
Lasten ja nuorten sotahistoriaa on meillä tutkittu vasta niukasti. Suorastaan hätkähdytti, kun luki sodan lasten perustaneen perinneryhmän, jotta edes nyt heidän kokemansa tulisi kuuluviin.
Sotaorpojen ja Ruotsiin lähetettyjen lasten vaikeuksista on kirjoitettu, ainakin vähän, mutta evakuoiduista ja partisaanihyökkäykset kokeneista lapsista emme tiedä edes tarkkoja määriä. Entä lapsivangit? Suomi jätti taktisesti mutta häpeällisesti tyhjentämättä raja-alueet, muun muassa Hyrsylän mutkan, ja niiden asukkaat joutuivat sodan alkaessa venäläisten vangeiksi. Sitäkään ei ole mainostettu, että sodan jälkeen maassamme asuneet saksalaiset ja unkarilaiset internoitiin perheineen leirille puoleksitoista vuodeksi.
Eipä siis kannata hurskastella sitä, että Norja vasta nyt puhuu siitä, kuinka epäinhimillisesti saksalaisten mukuloita sodan jälkeen kohdeltiin. Ei meilläkään kukaan ole vastannut saksalaissotilaiden lasten elämästä.
Kauemmas poiketaksemme: Vastikään ilmestynyt, ranskalaisen kirjailijanimimerkin Neon menestystrilleri Pahan orvot kertoo Lebensborn-kodeista, joissa valitut arjalaisnaiset synnyttivät natsivalioiden siittämiä lapsia. Laitoksia oli myös Norjassa ja Ranskassa. Niiden arkistot on tuhottu, mutta Lebensborn-lapsia arvellaan olleen noin 25 000.
Lapset siis osaksi kansakunnan muistia ja historiaa! Tuula Karjalaisen teos Kantakuvat -- yhteinen muistimme (2009) osoittaa, että kantakuvamme eli meille kaikille itsestään selvästi yhteiset maalaukset esittävät usein lasta. Kantakuvien kantakuva on Haavoittunut enkeli, joka taannoin voitti Maamme taulu -äänestyksen.
Kirjoittaja on Oulun yliopiston kirjallisuuden emeritaprofessori.