”Hän huomasi, että historiaa saattoi kirjoittaa uudestaan loputtomasti, kaiken saattoi peruuttaa, muokata ja perustella uudestaan, sillä totuutta ei ollut”.
Näillä sanoilla kuvaa tietokirjailija Mirkka Lappalainen kirjassa ”Maailman painavin raha” historioitsija Arnold Johan Messeniusta, joka 1600-luvulla riutui niin Kajaanin kuin Käkisalmen linnoissa ja lopulta teloitettiin Tukholmassa maanpetoksesta.
Lainauksen sanat osuvat myös tämän hetken maailmaan. Totuudet vaihtelevat. Kuten aina totuudet muuttuvat ja liukuvat suhdanteiden ja tulkitsijoiden mukaan. Ei tarvitse kuin miettiä, miltä Krimin tilanne näyttää.
Vallitsevan venäläisen totuuden mukaan Krim palasi kotiin ja tapahtui oikeus. Vallitsevan läntisen tulkinnan mukaan Krim anastettiin voimakeinoin ja oikeudettomasti.
Eivätkä tulkinnat tähän jää. Kiinalaisen China Daily –lehden pääkirjoitus (10.3.) syyttää sormellaan länttä ja sen ”kylmän sodan” asennetta. Venäjän toimet olivat kiinalaisten mukaan ymmärrettäviä ottaen huomioon mitä kaikkea oli pelissä, ja homma hoidettiin harkiten ja kansainvälisen lain mukaan.
Sen sijaan “lännen into esittää kriisi kamppailuna vapauden ja sorron, imperialismin ja itsehallinnon ja jopa idän ja lännen välillä on selvä muistutus kylmästä sodasta”.
Venäjä siis tässä totuudessa toimi kuten pitikin, ja länsi lietsoo harmeja. Se näkyisi olevan vallitseva totuus Vaalimaan ja Shanghain välillä. Se on iso alue ja paljon ihmisiä. Putinin hallinnolla tuskin on kovin pian aihetta huoleen, vaikka täällä siltä voisi näyttää. Selkänoja on kunnossa.
Ehkä oleellisempi kysymys on, kellä ja miksi on aihetta huoleen. Luultavasti eniten niillä, jotka pitävät demokratiasta ja sananvapaudesta. Kummallakaan ei mene häävisti, eikä siinä liittokuntien rajoja katsella.
Esimerkiksi EU-jäsenyydestä periaatteessa yhä neuvotteleva Nato-maa Turkki on astelemassa Kiinan ja Venäjän viitoittamalle tielle: hallinnosta on tulossa itsevaltainen ja sensuroiva. On absurdia, että pääministeri kieltää twitterin omassa maassaan.
Eikä ajatus siitä, että Yhdysvaltain tiedustelu pystyy seuraamaan käytännössä mitä vain missä vain eikä toiminta tunnu olevan edes maan oman hallinnon kontrollissa, ole edelleenkään miellyttävä.
Suomen tapainen pieni, tylsä ja avoin valtio, jolla ei ole pelkoa vahvojen johtajien ilmaantumisesta, tuntuu yhä paremmalta saavutukselta. Siinä on paljon, mitä kannattaa käyttää esimerkkinä näinä ankeina aikoina.
Toimiva yhteiskunta on sitä paitsi varmin tae siitä, ettei yllätyksiä tule. Niin Georgian sota kuin Krimin kaappaus olivat mahdollisia vain siksi, että noiden maiden (Georgia ja Ukraina) sisäpolitiikka oli joko lähtenyt lapasesta tai täysin sekaisin.
Parhaillaan on suuri riski, että kansalaistason yhteydet itärajan yli hyytyvät EU:n ja Venäjän välien myötä. Matkailu kärsii ruplan kurssista, viisumikäytännöt eivät ainakaan helpotu, asenteet muuttuvat vaikeammiksi, bisnes pienenee, projektit loppuvat.
Pohjois-Suomessa on meneillään kymmeniä rajat ylittäviä, EU:n ja Venäjän sopimukseen perustuvia ENPI-projekteja. Niissä on paljon ihmisiä töissä ja ne sitovat toimijoita yhteen yli rajan.
Nykyiset projektit luultavasti voidaan viedä läpi mutta ohjelmakausi päättyy pian ja uudesta kaudesta neuvotellaan.
Jos uutta sopimusta ei ala syntyä, EU ja Venäjä siis rankaisevat toisiaan siten, että molemmat aiheuttavat vahinkoa itselleen.
Pohjois-Suomen ja Venäjän lähialueiden väliltä katoaisivat juuri ne yhteistyön muodot, joista alueille ja asukkaille olisi eniten hyötyä.
Jos tavalliset ihmiset eivät liiku, toimi ja tapaa toisiaan, katoaa esimerkin voima, joka olisi Suomen paras keino vaikuttaa itänaapurin kehitykseen. Se on paljon vahvempi tekijä kuin mitkään ylätason puheet tai pakotteet.
Jos sellaisia kontakteja ei ole, on helpompi uskoa niihin totuuksiin, joita jotkut muut syöttävät. Ja silloin erilaiset totuudet törmäävät aina vain rajummin.
Kolumni