Kirkon uudet turvapaikkaohjeet tarkoittavat kansalaistottelemattomuutta. Suomessa rooli on kirkolle uusi ja monelle outo, sillä lain ja moraalin ristiriitaan törmääminen on ollut harvinaista.
Suomessa on pidetty jotenkin itsestään selvänä, että henkinen esivalta eli kirkko pitää kunniassa maallisen esivallan päätöksiä. Suomen ekumeenisen neuvoston tänä kesänä julkaisema Kirkko turvapaikkana -opas ei jaa tätä näkemystä. Sen lähtökohta on, että kirkon on suojaa tarjoamalla voitava vaatia oikeutta tilanteessa, "jossa laki tai sen tulkinta ovat osoittautuneet epäoikeudenmukaisiksi tai syrjiviksi".
Toisin sanoen oppaan mukaan kirkon tehtävä on suojella yksilöä lakien tai viranomaisten aiheuttamaa vääryyttä vastaan: seurakunnan velvollisuus on auttaa, jos joku pyytää apua hengenvaaraan vedoten.
Näin voi käydä, jos Suomesta turvapaikkaa etsineitä ollaan karkottamassa maasta ja heitä hakeutuu kirkon suojiin. Vaikka viranomaisten päätös olisi lainmukainen, turvapaikkaa voidaan tarjota, jos vainon pelko on perusteltu tai turvapaikkaprosessi "ei ole ollut oikeudenmukainen". Vastakkain asettuu siis lain- ja oikeudenmukaisuus.
Loogisesti vastaavalla perusteella esimerkiksi ympäristöaktivistit saattaisivat vastustaa vanhojen metsien hakkuita. Vaikka hakkuille olisi lupa, he näkevät suojelun suuremmaksi arvoksi. Mutta tällaista logiikkaa seuraten voidaan päätyä tilanteisiin, joissa jokin ryhmä asettuu lain yläpuolelle ehkä jo ikävinkin seurauksin.
Turun Sanomien haastattelussa sunnuntaina oikeushistorian professori Jukka Kekkonen piti oppaan sanavalintoja demokraattisen oikeusvaltion periaatteiden kannalta häkellyttävinä ja vertasi asennetta 1920- ja 1930-luvun äärioikeistolaisiin liikkeisiin, joissa lakeja myös pidettiin vain kompromisseina.
Toisaalta juuri noiden vuosikymmenten Euroopassa olisi ollut huutava tarve sille, että kirkko eri maissa olisi kyennyt toimimaan järjen ja suvaitsevaisuuden äänenä silloin kun yhteiskunnallinen kehitys kulki aivan toiseen suuntaan. Sen tehtävänsä kirkko hoiti huonosti.
Turvapaikkaopas on joka tapauksessa tervetullut keskustelun herättäjä. Kirkon perusoppien ja maallisen lainsäädännön suhde ei suinkaan ole yksiselitteinen, ei edes Suomen kaltaisessa demokraattisessa oikeusvaltiossa, jossa kirkkoa ja valtiota ei ole täysin erotettu.
Käytännön tapauksia on nyt kaksi, Turussa ja Kuopiossa. Esimerkiksi Kuopiossa näyttää julkisuuteen tulleiden tietojen mukaan siltä, että ulkomaalaisviraston päätös, jonka Helsingin hallinto-oikeus piti voimassa, on inhimillisiltä seurauksiltaan yksilöitä kohtaan hyvin julma.
Opas patistaa seurakuntia käymään periaatteellisia keskusteluja turvapaikkakysymyksestä jo ennen kuin akuutteja tilanteita syntyy. Pohjois-Suomessa asiaan ei olla varauduttu vielä ollenkaan, joten patistelu on paikallaan. Mutta vaikka pelisäännöt olisivat selvillä, suuri vastuu on asiantuntijoilla, joiden puoleen käännytään. Seurakuntien itsensä on hyvin vaikea tulkita, onko yksilön kertoma uhka todellinen, vai onko takana jotain muuta.
Norjan kirkkojen suojissa on saattanut olla jopa satoja karkotusuhan alaisia turvapaikanhakijoita. Suomessa ilmiötä ei ole tähän asti juurikaan ollut. Suhde lainkuuliaisuuteen saattaa jakaa seurakuntalaisia, mutta kirkon itsensä kannalta olisi paljon ongelmallisempaa, jos se yksiselitteisesti sulkisi ovensa todellisessa hädässä olevilta turvapaikanhakijoilta eikä pohtisi keinoja auttaa heitä.