Pääsin hiljattain katsomaan käräjäoikeuden istuntoa. Olin – onneksi – sivustakatsoja: tarkkailin tilannetta takarivistä.
Tapaus oli liikuttava, tuttu sanomalehtien pieniltä rikospalstoilta. Kenenkään yksityisyydensuojaa rikkomatta voi kertoa nämä seikat: kolme huojuvaa poikaa oli varastanut heille tuntemattoman mummon kassin tämän rollaattorista keskellä kesäpäivää, aikeissaan järjestää neljännelle kaverille syntymäpäiväjuhlat.
Syyttäjä vaati rangaistusta törkeästä varkaudesta, koska kyseessä oli mummo ja rollaattori, vastaajien avustajat pitivät tapausta tavallisena varkautena.
Mummo todisti tapauksesta puhelimen välityksellä. Eräässä kohdassa pojat pyysivät mummolta mikrofonin välityksellä anteeksi. Mummo empi hetken, ja sanoi sitten: "No, olkoon, se on mennyttä nyt."
Olin etukäteen olettanut, että syyttäjän ja tuomarin rooli on oikeusistunnossa kaikkein keskeisin. Siksi yllätyin, kun tajusin, että taitavimmin oikeussaliretoriikan koko rekisteriä lain tulkinnassa käyttivätkin vastaajien – kolmen pojan – avustajat, jotka olivat todennäköisesti oikeusaputoimiston heille määräämiä – ja myös maksamia.
Pojat olivat niitä joista kerrotaan syrjäytymistä käsittelevissä dokumenteissa. Jos kyseessä olisi ollut perinteisesti roolitettu fiktioelokuva, heidän avustajansa, jotka takaapäin katsottuna olivat tyttöjä, olisivat blondattuine hiuksineen ja tatuoituine niskoineen käyneet heidän räppimuijatyttöystävistään.
Mutta ei: tosielämän blondit ovat koulutukseltaan varatuomareita ja tottuneet auttamaan ressukoita poikia, tulkkaamaan heille lakia ja maailman lainalaisuuksia.
Syyttäjä yritti saada poikia myöntämään varkauden törkeyden ja suunnitelmallisuuden. Räppimimmien tehtävä oli selittää pojille mihin viittasivat johdattelevat kysymykset siitä, oliko mummon laukku ollut esillä rollaattorissa vai oliko siitä pitänyt käskeä luopumaan, ja mitä ”kanssavastaajaksi” muuttuminen tarkoitti. He tekivät sen tyylikkäästi, alentumatta.
Ei varmasti ole sattumaa, että taitavalla oikeusaputoimiston varatuomarilla on tatuointi niskassaan. Hän ei ollut porvarillinen Burberry-nainen. Hänen taustansa oli toisaalla. Kyky liukua rekisteristä toiseen ja hyödyntää kokemuksiaan elämän eri osa-alueilta oli merkittävä osa hänen retoriikkaansa. Hän kykeni vaivatta liikkumaan eri puhumisen rekistereissä: lähiöiden slangin, oikeussalidiskurssin.
Kun istunto tuli päätökseen, tuomari tiedusteli räppimimmiltä palkkiolaskua. Muija – joka oli kenties keskittynyt sulauttamaan puheenpartensa avustettavansa kieleen, tuhahti: no emmä tiedä, korkeintaan tonni.
Mahtavia, vallakkaita, nämä tosielämän varatuomari-räppimuijat.
Kirjoittaja on Oulussa koulunsa käynyt kirjailija.