"Veljeni varhainen kuolema on suurin tragediani. Näen hänestä vieläkin unia."
Näillä sanoilla kriitikko Olavi Jama avasi Aavasaksan kulttuuriviikkojen kirjallisuusseminaarin keskiviikkona.
Seminaarissa pohdittiin nopeaeloisia kirjailijoita, heidän tuotantoaan, elämää ja ympäristön ehtoja. Kolme runokirjaa Otavalla julkaissut, Alkkulan kansakoulun kasvatti Matti Jama syntyi 50 vuotta sitten ja kuoli vain 31-vuotiaana. Timo K. Mukka ei ehtinyt niinkään pitkälle, vaan kuoli sydänsairauteen jo 29-vuotiaana sinä vuonna kun Jaman esikoisteos ilmestyi.
Stig Söderholm kirjoitti nuorena kirjallisuuskriitikkona arvion Jaman vuonna 1973 ilmestyneestä Vedenpihkasta. Professori oli nyt kaivanut teoksen hyllystään ja lukenut sen vuosikymmenten jälkeen uudelleen.
"Ei aikansa elänyttä lyriikkaa", totesi Söderholm.
Tutkija lehteili myös nuorena kuolleen Jim tai runoilijana oikeastaan James Morrisonin postuumirunoja ja tuikkasi yleisölle ajatuksia taiteilijamyytistä ja sen toteuttamisesta.
"Varsinkin Mukka ja Morrison olivat julkisuuden ristiinnaulitsemia", arvioi Söderholm.
Mutta toisaalta Mukka sai varsinkin maaseudun lehdissä paljon myönteistä arviota, muistutti muusikko Hannu Sirén.
Toimittaja Tuulikki Islander muistaa, että suunnitellessaan Mukasta ja tämän esikoiskirjasta televisio-ohjelmaa esimiehet tyrmäsivät ajatuksen. "Se on liian rivo."
Yötieto on pohjoisten taiteilijoiden valttikortti
Mukan tuotanto on ollut myös kirjailija Anna-Maija Ylimaulalle suuntaa näyttävä. Kyyhky ja unikko surmaavaa erosta kuvaavana balladina on hänen mielestään edelleen ylittämätön teos. Ylimaula kirjoittaa itsekin rakkaudesta ja kuolemasta, miehestä ja naisesta.
Ylimaula puhuu yötiedosta, järkiperäisyyden vastakohdasta, jonka ymmärtäminen on pohjoisten taiteilijoiden valttikortti. Sen varassa on menestytty ja tuhouduttu.
Kirjailija kehottaa lukijoita lähestymään teoksia rakkaudella ja ihmetyksellä.
Tässä vaiheessa tilaisuuden juontaja kriitikko Jama huomaa Ylimaulan olevankin Mukan pikkusisko. "Ylimaulan Yövoi olla ja Mukan Kyyhky ja unikko ovatkin sisarteoksia."
Pekka Raudaskoski kertoi muistikuviaan Mukan viimeisten vuosien irtaantumisesta kotikylästään. Kyyhkyä ja unikkoa valmistellessaan kirjailija oli ahdistunut. "Orajärvellä en enää pysty kirjoittamaan mitään, olen imenyt Orajärven tyhjiin ja se minut."
Mukka koettikin suuntautua pois pohjoisesta. Yritys asettua Helsinkiin ei kuitenkaan onnistunut. Perhe asettui Rovaniemelle.
Joulukuussa 1972 ilmestyi Hymy-lehti, jossa oli rienaavat jutut paitsi Timo K. Mukasta myös Elsa ja Matti Saaniosta ja Annikki Kariniemestä. "Lehden Lapin levikit olivat alkaneet laskea ja piti tehdä jotain", analysoi Raudaskoski juttujen aiheita.
Lopputarina on tuttu. Raudaskoski kertoo Mukan viimeisistä hetkistä ja kokee myös oman syyllisyytensä. Virallisessa seminaarissa on tiheä tunnelma ja aavistan aplodien takaa myötäelon monia kohtaan.
Jos on uskominen Aavasaksan kulttuuriviikkoja, niin Maa on syntinen laulu ja Kyyhky ja unikko kuuluvat maailmankirjallisuuteen. Siitä olivat yhtä mieltä seminaarin yleisö, tutkijat ja kanssakulkijat. Muutoinkin Ylitornion kirjaston täytti lämminhenkinen, ymmärrykseen ja anteeksiantoon pyrkivä tunnelma.
"Iloitkaamme, että Mukka kirjoitti tästä kulttuurista nämä helmet", kehotti ääni yleisön joukosta.
Ja lukekaamme seinäkirjoituksista, että "seison pihalla ja tukehdun", jatkaa Matti Jama terveisinä tuonilmaisista.