On kulunut jo yli kaksi viikkoa siitä, kun 1990-luvun budjettileikkausten isä, valtiosihteeri Raimo Sailas, esitti UP-uutiskeskuksen haastattelussa monia suomalaisia hämmentäneen kysymyksen, kuuluuko lasten subjektiivinen päivähoito-oikeus myös perheille, joissa äiti on kotona.
Jos Sailas saisi päättää, nykyiseen päivähoitolakiin saattaisi tulla muutos. Valtion rahojen riittävyydestä huolta kantava valtiosihteeri panisi luultavasti tuumasta toimeksi ja ryhtyisi rajaamaan, kuka saa tuoda lapsensa kunnalliseen päivähoitoon ja kuka ei. Hän nimittäin totesi härnäävästi kyseisessä haastattelussa, että subjektiivinen päivähoito-oikeus on tabu, josta on voitava keskustella.
Sailaksen kysymys on herättänyt vilkkaan - ellei peräti raivokkaan - debatin, jossa valtiosihteeri on saanut kuulla kunniansa. Erityisesti muutamat nuoret ja nuorehkot naiset sekä naispoliitikot näyttävät palavan halusta saada taluttaa koiransa Sailaksen jalkojen juureen koipeaan kohottamaan.
Mieleen tulee väkisinkin vuosi 1992 ja silloisten kunnallisvaalien alusaika. Monet suomalaiset olisivat ehkä lynkanneet silloisen budjettipäällikkö Sailaksen ja hänen aisaparinsa, apulaisbudjettipäällikkö Erkki Virtasen, jos se olisi ollut sallittua. Sailaksesta tehtiin vaalien alla esiteltyjen leikkaussuunnitelmien syntipukki, vaikka hän ja Virtanen tekivät vain virkatyötä työnantajansa toimeksiannosta.
Heidän työnantajansa oli Esko Ahon hallitus, jonka noin 20 miljardin markan leikkausohjelman hyväksyi sittemmin silloinen eduskunta. Vielä suuremmat leikkaukset jatkuivat Paavo Lipposen hallituksen aikana 1995-1999. Nekin valmisteltiin hyvin pitkälle Sailaksen ja Virtasen valmistelun pohjalta.
Eivät vain yksittäiset ihmiset, vaan jopa SDP:n eduskuntaryhmän yleensä harkitseva puheenjohtaja Jouni Backmankin on innostunut manaamaan Nivalan suuren pojan ajatuksia maan rakoon. Hän käytti kotipuolensa Mikkelin erääseen lehteen kirjoittamassaan kolumnissa perjantaina ilmaisua "virallisen totuuden sailakset".
Aika pahasti sanottu ansiokkaan virkamiesuran tehneestä valtiosihteeristä, jolla on Backmanin tavoin demaritausta ja joka on tunnettu siitä, että hän rohkenee esiintyä myös ikävien totuuksien laukojana. Hänenlaisiaan on liian vähän Suomessa, jossa tarvittaisiin muitakin vakavasti otettavia kyseenalaistajia kuin Sailas virkansa puolesta tai kalastaja Pentti Linkola.
Linkola kaivetaan suurena eksentrikkona esiin aina, kun jokin tiedotusväline tarvitsee väriä juttuihinsa. Heidän voimansa ei riitä särkemään kansallisia ajatusluutumia, eikä se saa seisovaa vettäkään liikkeelle.
1990-luvun suuret säästötkään eivät heikentäneet hyvinvointipalveluja. Niillä leikattiin vain palvelujen kasvua. Tasot säilyivät ennallaan, ja sittemmin hyvinvointipalveluja on vain lisätty.
Subjektiivinen päivähoito-oikeus on siitä hyvä esimerkki. Siitä sovittiin vuoden 1995 hallitusneuvotteluissa, jolloin lama oli juuri ja juuri päättynyt ja leikkaukset jatkuivat. Subjektiivisen oikeuden ajoivat läpi vihreät, jotka pääsivät ensimmäisen kerran hallitukseen 1995.
Subjektiiviselle päivähoito-oikeudelle oli kehitelty hyvät perustelut, mutta kenellekään ei juolahtanut mieleen, että kunnille ehdottomana määrättyä velvoitetta ryhtyisivät käyttämään hyväksi kaikki - myös kodit, joilla ei ehkä ole siihen todellista tarvetta. Perheitä ja vanhempia ei voi kuitenkaan syyllistää subjektiivisen päivähoito-oikeuden käytöstä edes silloin, kun käytön päämotiivina on pelkkä mukavuudenhalu.
Vika on niissä poliitikoissa, jotka luovat epäterveitä järjestelmiä veronmaksajain varoin edistääkseen omaa uraansa. Viikonlopun päivähoidollekin löytyisi pilvin pimein käyttäjiä, jos sellaiset palvelut synnytettäisiin.
Sailaksen avausta koskeva keskustelu on hyvä esimerkki siitä, miksi suomalainen hyvinvointiyhteiskunta kulkee kohti tuhoa. Puolustajat ovat esittäneet kymmeniä perusteluja sille, miksi subjektiiviseen päivähoito-oikeuteen ei saa kajota ja miksi Sailas on heidän mielestään täysin kahjo ajatuksineen.
Perustelut ovat olleet yleensä hyvin fiksuja. Oikeus saada viedä lapsi kunnalliseen päivähoitoon auttaa vanhempia selviytymään arjesta ja tuo lasten elämään virikkeitä - ehkä jopa ainoan lämpimän aterian päivässä.
Subjektiivisen oikeuden puoltajilta on kuitenkin jäänyt ajatus kesken. Heidän pitäisi sanoa, mistä sitten tingitään, jos päivähoito-oikeus säilytetään. Suomella on varaa pitää yllä nykyiset päivähoitopalvelut, jos niin päätetään, mutta jostakin on pakko tinkiä. Olisi rehellistä sanoa, mistä. Subjektiivista päivähoito-oikeutta ja kaikkia muita hyvinvointipalveluja ei voi säilyttää nykymuodossa. Jostakin on luovuttava.
Sailaksen kuuluisa leikkauslista ilmestyi kummittelemaan suomalaisten elämään lokakuussa 1992. Suomalaisilla ja heidän poliittisilla johtajillaan olisi ollut siitä lähtien aikaa miettiä rauhassa, millaisiin julkisiin palveluihin maalla on varaa. Mutta pohdiskelua ja valintoja on kierretty kuin kissa kuumaa puuroa 12 pitkää vuotta. Totuutta ei ole haluttu eikä haluta katsoa silmiin.
Nyt kun Stakesin Matti Heikkilä heitti esiin STT:n haastattelussa ajatuksen valintojen tekemisen välttämättömyydestä, maassa ryöpsähti käyntiin vilkas keskustelu aiheesta - ikään kuin täysin uudesta asiasta.
Suomen demokratia on ollut jo pitkään häiriötilassa. Tiedämme, ettei nykyinen julkisten palvelujen malli ole kestävä, mutta korjausliikettä ei tehdä, kun jostakin nousee aina esiin äänekäs kuoro, joka ilmoittaa, ettei tätä ja tätä hyvinvointipalvelua voi supistaa näistä ja näistä syistä. Keskustelu päivähoito-oikeudesta on siitä hyvä esimerkki. Sailas on jo hävinnyt kisan, mutta Suomen hyvinvointimalli kulkee kohti romahdusta ensimmäisessä luokassa.