Matkalla kohti miestenhuonetta Tampereen EU-huippukokouksessa syksyllä 1999 tukki turvamies tien oven nurkalla. Paikka oli varattu parempaan käyttöön. Ja aivan oikein, kohta pyyhälsi käytävällä samaan suuntaan Britannian pääministeri Tony Blair kahden turvamiehen välissä.
Niin kauan kun Blair harppoi käytävää kadotakseen kulman taakse, hänellä oli kasvoillaan televisiosta tuttu iänikuinen kestohymy. Tai saattoi kai se tuossa tilanteessa olla enemmän irvistys, ehkä pääministerillä oli kiire. Mutta näytti kuin tuo ilme olisi ollut liimattu mieheen pysyvästi kiinni, ja olisi ollut liian työlästä sitä pois vaihtaa.
Tosin noihin aikoihin oli Blairilla hymyyn aihetta. Nuorekas charmi puri äänestäjiin kuin kuuma veitsi voihin, entinen hiilipölyinen työväenpuolue oli reivattu aivan uusiksi kohti "kolmatta tietä" ja vastustajat nujerrettu.
Mutta jos tämän illan televisiokuvissa Brysselistä näkyy aidosti hymyilevä Tony Blair, on miehen henkisessä rakenteessa jotain, joka ei ole mahdollista tavallisille kuolevaisille. Asiat tuntuvat yksi kerrallaan olevan luisumassa pois hänen käsistään. Paikka historiassa on jo lunastettu menneiden vuosien politiikalla, mutta nyt pitäisi vielä jotenkin päästä kunnialla pois politiikan näyttämöltä.
Tämä finaalivaihe on usein kaikkein haastavin, kun valta on vielä käsissä, mutta tapahtumat ja tulevaisuus eivät. Räikein eurooppalainen esimerkki tästä on tällä hetkellä Ranskan presidentti Jacques Chirac, joka alkaa vaikuttaa elävältä presidenttimuseolta ilman mitään yhteyttä siihen, mitä Ranskassa todella tapahtuu.
Tony Blair ei ole tässä pisteessä, ei vielä. Arviot hänestä eurooppalaisena johtajana riippuvat paljon siitä, mitä tapahtuu huomenna: onko käsissä EU:n uusi budjettikehys vai jääkö jäljelle pelkkä täydellinen mahalasku.
Kun brittien EU-puheenjohtajuus heinäkuussa alkoi, siltä odotettiin paljon. Blairilla oli takanaan jälleen yhdet voitetut vaalit. Hän esiintyi näyttävästi rikkaiden maiden G8-ryhmän vetäjänä. Unionin perustuslain kaatuminen Ranskan ja Hollannin kansanäänestyksiin päästi Blairin kuin koiran veräjästä: enää ei ollut väliä sillä, että britteihin laki olisi kuitenkin kaatunut. Kun Saksan ja Ranskan johtajista ei ollut ottamaan eurooppalaista johtajuutta, sitä tyrkytettiin Blairille kuin tarjottimella.
Nyt ollaan brittien kauden päättävässä EU-huippukokouksessa, eikä Blairin "eurooppalaisesta johtajuudesta" ole syksyn mittaan monia merkkejä nähty. Turkin jäsenyysneuvotteluiden aloitus mainitaan saavutuksena, mutta siihen lista sitten loppuukin.
Budjettisovinnon syntyyn nyt Brysselissä ei moni usko. Se tosin ei todista, etteikö se voisi syntyäkin. Ei siihen tarvita kuin poliittinen ihme. Blairin ensimmäinen ehdotus sai murskatuomion kaikkialta, mutta todellisuus selviää vasta huippukokouksessa.
Jos Blair puheenjohtajana saa budjetin aikaan, se on hyvä asia, mutta vahvaa eurooppalaista valtiomiestä ei sekään taitaisi hänestä enää tehdä. Aika on ajamassa sen mahdollisuuden ohi. Brittien kotiyleisö taas vähät veisaa, mitä jossain Brysselissä jollekin EU-budjetille käy - paitsi jos Britannian maksuosuus kasvaa, kuten on pakko käydä, jotta budjetti joskus syntyisi.
Kotona ovat alkaneet puhaltaa uudet tuulet. "Sinä itse olit se tulevaisuus kerran", heitti konservatiivien tuore puheenjohtaja David Cameron Blairille parlamentissa. Osuvasti sanottu, ja Blairin kannalta epäilemättä myös kipeästi.