Tony Blairin pitkän valtakausi olisi voinut päättyä kunniakkaamminkin. Hänelle tuli ajolähtö Irakin sodasta alkaneen arvostuksen laskun takia. Blair erehtyi tukemaan liian innokkaasti Yhdysvaltain sotapolitiikkaa ja sen perusteita, jotka eivät kestäneet myöhempää kriittistä tarkastelua. Presidentti George Bushin sodalle esittämät perustelut osoittautuivat osittain totuuden vastaisiksi.
Blairin arvo nousee kuitenkin, kunhan pöly laskeutuu ja historioitsijat asettavat hänen saavutuksensa oikeisiin mittasuhteisiin. Blair jää aikakirjoihin yhtenä Britannian suurista poliittisista johtajista, joka uudisti ensin oman puolueensa ja modernisoi sen jälkeen maataan merkittävästi niin sanotun kolmannen tien politiikallaan.
Britannia lähti uppoamaan kuin kivi 1970-luvun alkupuolella ja vajosi kohti Euroopan pohjamutaa Espanjan, Portugalin ja Irlannin seuraan. Konservatiivijohtaja Margaret Thatcher käänsi maan politiikan suunnan rautaisin ottein, muun muassa palauttamalla ammattiyhdistysliikkeen sille kuuluvaan rooliin ja tekemällä tilaa markkinamekanismille. Thatcherin politiikka onnistui, vaikka maan vähäosaiset maksoivat siitä kovaa hintaa. Britannia lähti uuteen nousuun ja on nyt Blairin kauden lopulla maailman viidenneksi vaurain kansakunta.
Blair uudisti työväenpuolueen politiikan täysin sekä palautti sen valtaan 18 vuoden oppositiokauden jälkeen. Hän voitti kolmet parlamenttivaalit peräjälkeen Thatcherin tavoin. Pääministerivuosia Blairille kertyi kymmenen. Blair ei koskaan purkanut Thatcherin keskeisiä uudistuksia. Hänkin luotti markkinamekanismin voimaan. Se on ollut Blairin kolmannen tien ydin, ja siinä kulkee blairismin ja Suomen SDP:n välinen ero - tosin ehkä enemmän retoriikassa kuin käytännön politiikassa.
Suomen demarit ovat olleet vuoden 1978 jälkeen pragmaattisia suhteessa markkinoihin, vaikka heidän puheistaan voikin saada toisenlaisen käsityksen. Vain työmarkkinapolitiikka on säilynyt Suomen demarien erityissuojeluksessa ja se näkyy yhä järisyttävän korkeana työttömyytenä.
Blair ja Paavo Lipponen nousivat puolueidensa johtoon vuoden välein 1993 ja 1994. Lipposesta tuli pääministeri 1995 ja Blairista 1997. Vaikka Lipponen liikkui sujuvasti Euroopan suurten johtajien seurassa, hänen ja Blairin välille ei päässyt koskaan kehittymään kovin läheistä yhteistyösuhdetta tai henkistä sidettä.
Kielitaitoinen Lipponen hakeutui mieluummin Saksan Gerhard Schröderin seuraan. Schröder kävi muun muassa antamassa hänelle vetoapua eduskuntavaalien alla.
SDP:n ja uuden työväenpuolueen väliset suhteet ovat olleet asialliset, mutta niistä puuttuu lämpö ja syvyys. Kolmas tie ei sytyttänyt Suomen demareita missään vaiheessa eikä herättänyt erityistä uteliaisuutta. SDP:ssä on uskottu, että Suomen pohjoismainen malli on kestävämpi.
Vain jotkut Blairin vaalitaktiset opit on otettu käyttöön SDP:ssä. Puolue on esimerkiksi turvautunut jo pitkään niin sanottuun nopean vastaiskun taktiikkaan muun muassa varapuheenjohtaja Pia Viitasen suulla. Tosin SDP:n vaalitappion jälkeen Viitasen tykkikin on vaiennut.
Monet johtavat demarit Erkki Tuomiojaa ja Liisa Jaakonsaarta myöten katselivat alusta pitäen Blairin touhuja nenänvarttaan pitkin. Blair oli heille jonkinlainen punainen vaate markkinoita ymmärtävän ja Thatcheriä myötäilleen politiikkansa sekä läheisten USA-suhteidensa takia. Suomen demarit muistuttivat mielellään Britannian luokkayhteiskuntaluonteesta ja suurista tuloeroista.
Eero Heinäluoman kausi SDP:n johdossa on ollut niin lyhyt, ettei hänelle ehtinyt avautua luontevia yhteyksiä Blairiin. Pääministeri kulki eri EU-kokouksissa kuin Heinäluoma valtiovarainministerinä.
Nyt kun Blairin kausi on ohi, olisi kiintoisaa nähdä vakava analyysi siitä, kumman politiikka on onnistunut paremmin. Sitä odotellessa yhdeksi mittatikuksi voi ottaa työttömyyden, joka on suurin eriarvoisuutta aiheuttava tekijä. Britannian demarit ovat luottaneet hieman enemmän markkinoiden ohjausvaikutukseen myös työmarkkinoilla. SDP:n pääoppi on ollut kasvu, joka toimii, jos talous kasvaa yli kolmen prosentin vauhtia.
Tässä "maaottelussa" Blair on ollut koko ajan niskan päällä. Britannian työttömyysaste on pyörinyt jo pitkään 4,5-5,5 prosentissa. Suomessa päästäneen vasta tänä vuonna alle kahdeksan prosentin.
Niissä kuuluisissa tuloeroissakaan Suomella ei juuri ole aihetta rinnan röyhistykseen. Tuloerot Britanniassa ovat yhä hieman Suomea suuremmat, mutta Blairin aikana ne ovat pysyneet lähes ennallaan. Tuloerot Suomessa ovat kasvaneet samana aikana himpun verran enemmän.