Kirjoittaja on valtiosääntöoikeuden professori (emeritus).
Demokratiaan kuuluu, että luottamushenkilöitä poliittisissa tehtävissä vaihdetaan aina, kun enemmistö katsoo siihen olevan aihetta. Vaihdetaan tietysti silloinkin, kun tehtävä vapautuu, niin kuin nyt sosialidemokraattisessa puolueessa, kun Eero Heinäluoma jätti puheenjohtajan paikkansa puolueen kärsittyä tappion viime edustajainvaaleissa.
Ihmiset vaihtuvat mutta puolue pysyy, ja kaikki on hyvin.
Vai onko? Jotain outoa oli SDP:n äskeisen puoluekokouksen henkilönvaihdoksissa. Kokousdelegaatit valitsivat puolueen puheenjohtajaksi toista kauttaan eduskunnassa aloittelevan kansanedustajan, jonka keskeiset avut tuntuvat olevan ikä (hyvin nuori), sukupuoli (nainen), näyttävä ulkokuori ja neljännen polven puoluejäsenyys (SDP).
Ei nuoruus johtopaikoilla haitaksi ole, sen osoitti Esko Aho aikanaan, eikä Kalevi Sorsakaan pahan vanha ollut noustessaan merkittäviin asemiin. Ei Anneli Jäätteenmäki sukupuolensa takia joutunut eroamaan pääministerin paikalta vaan siksi, että SDP veti tukensa häneltä. Noilla kaikilla kolmella, jopa Esko Aholla, oli johtotehtävissä aloittaessaan enemmän näyttöjä ja kokemusta kuin Jutta Urpilaisella.
Urpilaisen valitsemista voinee lähinnä selittää kahdella perusteella. Toinen on se, että valittiin ei-Tuomioja, kuka tahansa kunhan vain ei yksi parin viime vuosikymmenien kaikkein kokeneimpia ja kyvykkäimpiä poliitikkoja, hahmo johon puolueen ulkopuolisetkin voisivat luottaa, vaikka pääministerin paikalla. Jos näin oli, se antaa varsin oudon kuvan puoluedelegaattien enemmistöstä. Minkälaista väkeä siellä onkaan päättämässä puolueen asioista, minkä matalamielisyyden valtaamia.
Toinen vaihtoehto on, että puoluekokouksen enemmistö toimi pienen paniikin vallassa. Jos näin oli, kokousdelegaateista tulee vähän kauniimpi kuva. Seuraavat eduskuntavaalit on pakko voittaa tai ainakin päästä nykyisestä kolmostilasta hyväksi kakkoseksi. Puheenjohtajan tai oikeastaan puheenjohtajiston valinta kokonaisuudessaan saattoi perustua siihen analyysiin, että kolme suurta puoluetta alkavat kohta asiallisesti olla niin lähellä toisiaan, että yhtäältä ohjelmakysymykset ja toisaalta poliitikkojen kyvykkyys ja arvomaailma jäävät vaalitilanteessa sivuun. Vaalit koetaan idols-kilpailuksi tai kilvaksi siitä, kenestä tulee Suomen ja erityisesti valtioneuvoston huippumalli (SDP:n uuden puheenjohtajiston on tietenkin ensin käytävä jäsentenvälinen esikisa).
Epäilyksiä voi silti syntyä, onko Urpilaisesta vakavasti otettavaksi pääministeriehdokkaaksi seuraavissa edustajainvaaleissa näillä eväillä: yksi vuosi oikeissa töissä, kansanedustaja-aikana ei merkittäviä poliittisia luottamustehtäviä, kielitaidosta ei tietoa, ei näyttöä ulkomaisten yhteyksien hoitamisesta, pari kertaa Unescon yleiskokouksessa ja kerran YK:ssa Suomen valtuuskunnassa. Ne valtuuskunnathan tiedetään. Näiden päälle voi tästä lähin luonnollisesti karttua jotain lisää, ennen kuin seuraavassa vaalitaistelussa ollaan.
Vääjäämättä tulee ajatelleeksi, että SDP luottaakin tässä nyt kaksoisjohtajuuteen tulevan vaalivoittonsa jälkeen: pääministeri (2011-15) voi jotenkin - luotettujen taustahamojen avustamana - ulottua hoitamaan sisäpolitiikkaa, mutta ulkopolitiikka jätetään presidentille. Helsinkiläislehden haastattelussa Urpilainen sanoo presidentin valtaoikeuksista: "Suuriin remontteihin ei ole tarvetta." Ei todellakaan ole, jos lasketaan sen varaan, että vielä seuraava presidenttikin (2012-18) on demari. Ei tarvitse pääministerin astua tuntemattomalle alueelle. Mutta kuinka sitten käykään EU-asioitten, myös EU:n ulkopolitiikan? Hivutetaan presidenttiä edelleen sinnekin.
Urpilaisen kannattama pidättyvä linja ei ennusta hyvää tulossa olevalle perustuslainuudistuksen jatkolle, jota oikeusministeriössä on kaavailtu.
Parempi olisi tietysti, jos SDP yhtyisi kannattamaan hallitustavan edelleen jatkuvaa parlamentarisointia, siis esimerkiksi sitä, että niin ulkoasiainjohtajuus kuin puolustushallinnon valvonta, molemmat kokonaisuudessaan, tulisivat ministeritasolla hoidettaviksi. Juuri tähän suuntaan osoittavat oikeusministeriölle äskettäin annetut selvitykset.
Teoriassahan on mahdollista, että perustuslain jatkouudistus toteutetaan ilman SDP:n ryhmän tukea, niin kuin aikanaan poliittinen päätös Euroopan rahaliittoon liittymisestä tehtiin, vaikka yksi kolmesta suuresta, Suomen keskusta vastusti sitä eduskunnan äänestyksessä. Mutta pitkäaikaisen käytännön mukaan Suomessa pyritään perustuslakiuudistuksille hankkimaan ainakin noiden kolmen suuren kannatus. Soisi siksi SDP:ssä oivallettavan, ettei vuoden 2012 presidentinvaalien tulos ole mitenkään itsestään selvä. Siitä voi tulla katkera pettymys.
Jutta Urpilaisen linjanvetoja oli luettavissa jo viikko sitten siitä samasta suurlehdestä, joka oli etukäteen asettunut hänen valintaansa tukemaan. Urpilaisen lausunnoissa oli hyvin paljon Tony Blairin makua, lähtien siitä että SDP on keskustan puolue, nyt on syntymässä "uusi SDP", niin kuin Blairilla oli "new Labour". Hyvin tiedetään, mihin Blairin aikana päädyttiin. Urpilainen haluaa antaa kaikille jotakin: siis verot alas ja lapsilisät ja sosiaaliturva ylös. Varallisuusvero on jo poistettu, mutta työtä kyllä riittää tällä saralla. Subjektiivinen oikeus asuntoon tulee säätää kaikille kansalaisille. Valtiovarainministerillä täytyy olla Erkki Liikasen lahjat selviytyäkseen Urpilaisen yhtälöstä.
Vasemmistoliittoa saattavat Urpilaisen linjaukset kiinnostaa. Jos se haluaa olla sosialidemokraattien kyljessä "uuden SDP:n" aikana, sen tulisi muuttaa nimensä Keskustaliitoksi.