Tony Blairilla on yhä virtaa Britannian pääministerinä ja työväenpuolueen johtajana.
EU:n puheenjohtajuudesta
huolehtiminen sen sijaan on jäänyt vähemmälle huomiolle.
Britannian työväenpuolueen puoluekokouksessa Brightonissa tällä viikolla kuultiin kaksi pääministeritasoista puhetta. Ensimmäisen niistä piti Gordon Brown, joka vasta toivoo pääsevänsä tuohon virkaan, mutta puhuu jo sen mukaisesti. Toisen piti Tony Blair, joka linjasi tulevaisuuden suuntaviivoja vihjaamatta vähääkään, että olisi itse luopumassa pääministerin paikasta.
Valtiovarainministeri Brown ja Blair ovat kilpailijoita, mutta vielä nyt tuo kilpa ei revi työväenpuolueen rivejä. Varsinainen sisäinen kriisi on edessä vasta, jos Blair aikookin jatkaa tämän pääministerikauden ja vielä yli seuraavien vaalienkin puolueen johdossa.
Toukokuussa Blair teki historiaa voittamalla kolmannet parlamenttivaalit peräkkäin. Tuolloin hän antoi ymmärtää, että se riittää. Moni tulkitsi asian niin, että Blair aikoo luopua jo kesken nykyisen kautensa ja siirtää valtansa Brownille - kenties piankin.
Blairin mottona on ollut "New Labour", uusi työväenpuolue, joka on tehnyt selvän aatteellisen ja käytännön pesäeron puoluetta ennen leimanneeseen perinteiseen vasemmistoajatteluun. Myös Brown allekirjoittaa tämän uuden ajattelun periaatteet, mutta silti hän vetoaa paljon enemmän puolueen yhä vahvaan perinteiseen siipeen. Brownin kannatus puolueen sisällä on vankka, ja ellei hän ala saada tilaisuuttaan, ristiriita voi pahasti kärjistyä nykyisestä.
Vielä ei ole se aika. Kukaan ei odottanutkaan tosissaan, että Blair luopuisi jo nyt tai puhuisi luopumisaikeistaan. Aikataulun ilmoittaminen olisi samalla tehnyt Blairista heikon, luopuvan johtajan. Nyt hän visioi suuria tulevaisuuden tehtäviä puolueelleen, mutta arvoitukseksi jäi, aikooko hän toteuttaa niitä itse vai jättääkö ne perinnöksi muille. Tällainen arvuuttelu toimii juuri nyt Blairin hyväksi, mutta sitä ei voi jatkaa loputtomiin.
Blairin asema on erikoinen. Neljäs vaalivoitto peräkkäin olisi hyvin vaikea temppu jo yksin siitä syystä, että äänestäjät kyllästyvät samoihin kasvoihin. Pääministerinä hän on kuitenkin lähes uskomaton selviytyjä. Eivät edes Irakin sodan virheet ole estäneet hänen nousuaan maailmanluokan johtajaksi.
Kun Ranska ja etenkin Saksa ovat keskellä sisäpoliittisia vaikeuksia, Blair on nyt läntisen Euroopan vahvin valtiomies. Yhdysvalloissa presidentti George W. Bushin asema on rajusti heikentynyt viime aikoina, mutta se ei ole heijastunut hänen läheiseen liittolaiseensa Blairiin, jonka poliittiset taidot ovat ilmiömäiset.
Toinen kysymys on, kuinka hän lopulta hyödyntää tämän poliittisen pääomansa. Eurooppa-politiikassa sitä on toistaiseksi näkynyt harvinaisen vähän.
Kesällä päättynyttä G8-maiden puheenjohtajuutta Blair hoiti hyvin näkyvällä profiililla. Samaa ei voi sanoa EU-puheenjohtajuuskaudesta, joka lähestyy jo puoliväliä mutta jota on leimannut näkymättömyys ja aloitteiden puute.
Unionin perustuslain kohtaloa on ilmeisen mahdotonta ratkaista juuri nyt, mutta sovinto budjetista on pakko saada jossain vaiheessa. EU:ssa on paha poliittisen johtajuuden vaje. Blair ei silti tunnu edes yrittävän astua tähän rooliin. Se jättää vaikutelman, että hän ei EU-kriittisen kotiyleisönsä silmissä tahtoisi "ryvettää" itseään näillä asioilla. Mikäli Britannian ote puheenjohtajana ei loppukautta kohden terästy, kuluu puoli vuotta kallista aikaa hukkaan ja paineet ensi kesänä alkavalle Suomen kaudelle kasvavat.