Oulu Vanhusten hoitoon käytettävät määrärahat ovat perushoitaja Tuija Koskisen, 33 mielestä auttamattomasti liian pienet. Koskinen tietää, että vanhustenhoidossa tehdään töitä minimimiehityksellä ja vähintäänkin läheltä piti- tilanteita syntyy tämän tästä.
Tuija Koskinen kirjelmöi melko tarkalleen vuosi sitten Oulun kaupungin sosiaali- ja terveyslautakunnalle silloisen työpaikkansa Hiirosenkodin hoivaosaston tilanteesta. Juuri kahden kuukauden mittaiselta sairaslomalta palannut Koskinen päätti, että hän ei saa rauhaa ennen kuin edes yrittää kohentaa työpaikkansa oloja.
Päättäjille osoittamassaan kirjeessä Tuija Koskinen kävi hyvin seikkaperäisesti läpi työpaikkansa henkilöstö- ja muita resursseja. Kirje oli arjen kuvausta siitä mitä elämä hoivaosastolla oikeasti on.
"Kirjettä edelsi fyysisten voimieni täydellinen loppuminen. Kroppani teki stopin ja myös henkisesti koin, että minun pitäisi vain koko ajan antaa, antaa ja antaa, mutta mitään en saa. Työpäivän jälkeen tunsin toivottomuutta siitä, että vaikka kuinka tein töitä, se ei näkynyt missään eikä mikään riittänyt. En voinut tehdä työtäni niin kuin olisin halunnut", Tuija Koskinen kertoo.
Hän oli jo ennen kirjeen kirjoittamista pyytänyt päästä osastolta työnkiertoon. Paikka toiselta osastolta vapautui viime vuoden marraskuussa, josta lähtien Tuija on on toiminut Hiirosenkodin dementiaosaston hoitajana. Työ siellä on hänen mukaansa huomattavasti fyysisesti kevyempää.
Vastakaiku lämmitti
- ainakin hiukan
Koskisen kirje käsiteltiin sosiaali- ja terveyslautakunnassa asianmukaisesti. Loppupäätös oli, että kirjeen pohjalta tämän vuoden talousarvioon lisättiin Hiirosenkotiin kaksi uutta työntekijää ja lisäksi päätettiin vakinaistaa kuusi työllisyysvaroin palkattua tehtävää.
Koskisen nykytiedon mukaan Hiirosenkoti on saanut kaksi perushoitajan virkaa ja kaksi sairaanhoitajan virkaa. Nekin ovat parempi kuin ei mitään, vaikka paljon enemmän tarvittaisiin.
"Tunnustan, että kaupungin vastaantulo oli pettymys", Koskinen myöntää.
Tuija Koskinen on työskennellyt perushoitajana vuodesta 1992 lähtien. Vuosista melkein kahdeksan kului Hiirosenkodin hoivaosastolla. Ennen Hiirosenkotia Tuija teki töitä Tuirassa ja Kontinkankaalla, myös hoivaosastoilla.
"Hoivaosastot ovat hirvittävän raskaita työpaikkoja. Minimimiehityksellä pystytään tyydyttämään vain asukkaiden perustarpeet hätäisesti. Koko ajan pitää säästää ja säästää. Aikaa ei ole vanhuksen kohtaamiseen, pysähtymiseen", Tuija puhuu.
Hän ottaa esimerkin: "Jos olet yksin yövuorossa ja osastollasi on kuoleva vanhus sekä lisäksi 34 muuta asukasta, sinulla ei kerta kaikkiaan ole mahdollisuutta pysähtyä kuolevan luo. Siitä seuraa valtava huonommuuden tunne".
Jatkuvasta riittämättömyydestä puolestaan seuraa muun muassa väsymistä ja unettomuutta - hoitoalan ihmisille tuttuja työn varjopuolia. Siihen yhtälöön pitäisi yrittää sovittaa oma elämä, perhe ja sen vaatima huomio.
"Minulla on 6- ja 4- vuotiaat lapset ja hoivaosastolla ollessani koin, että voimani eivät enää riittäneet heille. Siitähän seurasi sitten vain lisää toivottomuutta", Tuija huokaa.
Hoitajat ovat
liian kilttejä
Vaatii rohkeutta tulla esille vaikeiden kysymysten edessä. Hoitoalan kiireistä ja riittämättömyydestä puhutaan paljon, mutta hoitajat tekevät työtään itsestään sen kummemmin ääntä pitämättä. Tuijan mielestä hoitajat ovat liian kilttejä.
"Asiat eivät muutu jos niistä jauhetaan vain työpaikkojen kahvihuoneissa. Oikeastaan se vain pahentaa tilannetta. Minusta asioista on puhuttava ääneen, sillä päättäjäthän kuvittelevat, että kyllä ne siellä pärjäävät, jos ei mitään kuulu", Tuija kannustaa. Omassa esiintulossaan hän kokee olevansa yksin. Kollegoilta on tullut hiljaista hyväksyntää, mutta yleisesti hänestä tuntuu, että asioiden nostaminen, valittaminen, koetaan paheksuttavaksi.
Hoivaosastolle Koskinen ei halua enää palata, mutta itse vanhustyöhön hän ei ole kyllästynyt.
"Teen sydämestäni tätä työtä ja viihdyn perushoitajana, koska haluan olla lähellä vanhusta. Haluaisin parhaalla mahdollisella tavalla edesauttaa sitä, että vanhus saa arvokkaan loppuelämän. Nykyisillä resursseilla se ei valitettavasti läheskään aina ole mahdollista".
Koskinen toivoo, että talouden resurssit jaettaisiin tasapuolisesti niin, että kaikki vanhustyön yksiköt ovat samalla viivalla. Edelleen vanhustyön pelastamiseksi tarvitaan Koskisen mielestä työn arvostuksen lisäämistä. Päättäjien tulisi tietää mitä he päättävät ja mitä päätöksistä seuraa.
"Myös se olisi tärkeää, että uusille, alalle kouluttautuville hoitajille annettaisiin oikea kuva tämän päivän vanhushoidosta. Monelle totuus paljastuu vasta ensimmäisessä harjoittelupaikassa", Tuija Koskinen korostaa.