Kolumni

Toivottomuuden ilmapiiri ja uskon puute selittää demokratian kriisejä

Demokratian kriisistä puhuttaessa jää usein määrittelemättä, onko kyse esimerkiksi demokratian määritelmään, ennakoimattomuuteen, puolueisiin tai järjestelmään kohdistuva kriisi.

-

Demokratian kriisistä puhuttaessa jää usein määrittelemättä, onko kyse esimerkiksi demokratian määritelmään, ennakoimattomuuteen, puolueisiin tai järjestelmään kohdistuva kriisi. Määrittely on kuitenkin tarpeen, sillä eri kriisit edellyttävät erilaisia ratkaisuja.

Yksi demokratian kriisi on määrittelyn kriisi, joka liittyy kahteen erilaiseen käsitykseen demokratiasta. Toiset, etupäässä populistinen oikeisto pitää demokratiaa ennen kaikkea esimerkiksi kielen, kulttuurin ja etnisyyden kautta muodostuneen kansan tahdon toimeenpanijana. Politiikan ytimeen nousee näin kamppailu määrittelyvallasta eli siitä, kuka kuuluu kansaan ja mitä on olla kansan jäsen. Toiset sen sijaan näkevät demokratian prosessina, jossa yhteinen tahto muodostuu ristiriitojen ja etunäkökohtien yhteensovittamisesta, ei ensi sijassa enemmistön tai kansan tahdosta sinällään.

Määrittelyn kriisi on demokratian kannalta todellinen haaste, sillä ilman yhteistä käsitystä valtaa käyttävästä kokonaisuudesta demokratian suorituskyky, uskottavuus ja luotettavuus ovat vaakalaudalla. Miten tehdä kansan kokonaisuuden etua silmällä pitävää politiikkaa, jos edes siitä, ketkä kuuluvat kansaan, ei päästä yhteisymmärrykseen.

Toinen kriisi on ennakoimattomuuden kriisi. Äänestäjien ajattelutavoissa tapahtuneet muutokset välittyvät eduskunnan ja hallituksen kokoonpanojen muutoksina tehtävään politiikkaan – usein ennakoimattomalla tavalla. Ennakoimattomuus aiheuttaa epävarmuutta, kun vaalitulos toisensa jälkeen yllättää. Ennakoimattomuus on kuitenkin demokratian tae. Se pitää valtaapitävät varpaillaan ja vastuunalaisina. Politiikan turhaksi tekevän ennakoitavuuden tavoitteleminen on tie kohti demokratian kuolemaa.

Kolmas demokratian kriisi on puolueiden kriisi. Puoluekenttä pirstaloituu, suurten puolueiden aika tuntuu olevan ohi ja jäsenmäärät laskevat. Puolueiden määrän lisääntyminen ei kuitenkaan ole osoitus demokratian kriisistä. Niin kauan kuin puolueet ovat sitoutuneita parlamentaarisen demokratian sisällä vaikuttamiseen, on kyse ennemmin siitä, että yhä useammat kansalaisyhteiskunnasta nousevat intressit ja näkemykset löytävät poliittisen edustajansa. Tilanne poikkeaa toki totutusta, ja kaikki joutuvat tekemään enemmän kompromisseja tai pohtimaan tarkemmin yhteistyömahdollisuuksiensa rajoja.

Puolueiden kriisissä huolestuttavaa ei olekaan niiden määrän lisääntyminen, vaan se, ettei niiden kautta vaikuttaminen enää kiinnosta kansalaisia. Pelastajaksi kaavailtu suorademokratia ei voi korvata edustuksellisen demokratian instituutioiden puutteita, sillä edustuksellisuus rakentuu edelleen puolueiden varaan. Puolueilla on yhä vahva ja erittäin keskeinen rooli väestöryhmien intressien yhteensovittamisessa.

Demokratian kriisin yhteydessä voidaan puhua myös demokraattisen järjestelmän kriisistä, joka joissain maissa – Turkissa, Unkarissa tai Puolassa – lienee todellisuutta. Suomessa näin ei ole. Yksikään puolue ei aja olemassa olevan järjestelmän kumoamista.

Suomessa järjestelmän kriisinä voikin ennemmin pitää sitä, että liberaalidemokratiasta on tullut itsestään selvyys, johon usea suhtautuu entistä välinpitämättömämmin. Se on normi, kun kylmän sodan vastakkainasettelut ovat unohtuneet.

Reaalisosialismin romahdettua 1990-luvun alussa liberaalidemokratia julistettiin voittajaksi ja sen jatkuva legitimointi unohdettiin.

Itsestäänselvyyden sijaan liberaalin demokratian puolustamiseksi tarvitaankin utopioita, ideologiaa ja intohimoa, joka vastaa kysymykseen siitä, miten tietyissä historiallisissa olosuhteissa jokin todellisuutta selittävä tarina siihen sisältyvien toimintaohjelmineen tulee muita haluttavammaksi. Miten tulevaisuus on parempi kuin nykyisyys?

Yhteistä näille kaikille demokratian kriiseille tuntuu olevan se, että ne kiertyvät tavallaan tulevaisuuden uskon tai sen puutteen ympärille. Ideologisia eroja ja ristikkäisiä tavoitteita on ollut aina, tässä suhteessa nykyhetki ei eroa menneestä, mutta toivottomuuden ilmapiiri ja uskon puute ovat kenties uudella tavalla läsnä arjessa.

Toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä ideologiset erot Suomessa olivat suuria, mutta eteenpäin ajava voima oli käsitys siitä, että tulevaisuus on muokattavissa paremmaksi. Nykyään tuntuu usein siltä, että politiikka voi tehdä synkästä tulevaisuudesta vain vähemmän synkän, ei merkittävästi nykyhetkeä paremman.

Tunne uhasta on todellinen, oli se sitten globalisaation, maahanmuuton tai ilmastokriisin pelko. Synkkyyden ilmapiirissä on vaikea löytää yhteistä tulevaisuuden kuvaa, kun polarisaatio ja vastakkainasettelut valtaavat alaa. Yksi avain tässä esitettyjen ja muiden demokratian kriisien ratkaisuun onkin tulevaisuuden usko. Luotto siihen, että huominen on parempi.

Jenni Karimäki on yliopistonlehtori ja erikoistutkija Eduskuntatutkimuksen keskuksessa Turun yliopistossa.