Puolueet ovat saaneet mukavasti ehdokkaita syksyn kunnallisvaaleihin. Ehdokasmäärän monien vaalien notkahdus näyttää pysähtyvän. Toivottavasti tämä näkyy myös äänestämisessä. Järjestelmä menettää uskottavuutensa, jos vain reilut puolet kansalaisista vaivautuu uurnille.
Turun yliopiston tutkija Heikki Paloheimo korostaa uusimmassa Kuntalehdessä, että eduskuntavaalit antavat vinkkiä siitä, että vaaliaktiivisuuden laskukierre pysähtyisi. Mielenkiintoisinta on, että eduskuntavaaleissa äänestäminen kasvoi 30-40-vuotiailla, eli juuri laiskimmilla äänestäjillä. Tätä ei voi selittää pelkästään Tony Halme, sillä sama suunta näkyy myös muualla kuin Helsingissä.
Nykyihminen ei koe äänestämistä enää kansalaisvelvollisuudeksi. Siksi on turhaa yrittää koputella kansalaisten omaatuntoa vaalien alla, sanoo Paloheimo.
Tämä näkyy kuitenkin jonkin verran yhä taustalla. Esimerkiksi kyselyissä ihmiset eivät tunnusta, että uurnilla ei käydä. Vaalien jälkeen ilmoittaa 10 prosenttiyksikköä todellista suurempi joukko kansalaisia äänestäneensä.
Passiivisuuteen on paljon näitä syvempiä syitä. Yhteiskunnan palveluihin perustuva pohjoismainen hyvinvointivaltio "tuli valmiiksi" 1980-luvulla. Sen jälkeen seurasi puolustustaistelu ja järjestelmän näprääminen. Sen varaan on vaikea rakentaa värikkäitä poliittisia ohjelmia, eikä mielenkiintoisia vaaliasetelmia yksinkertaisesti synny.
Myös muuttoliike on vieraannuttanut ihmisiä kunnasta. Juurtunut äänestää selvästi aktiivisemmin kuin juuri kuntaan muuttanut. Edellinen suuri muuttoaalto 1960-luvulla ei johtanut tähän, koska tuolloin muutti sukupolvi, jolle kaikki oli politiikkaa ja joka piti äänestämistä velvollisuutena.
Myös media on vieraannuttanut kansaa paikallispoliitikoista. Ministerit vierailevat kansalaisten olohuoneissa joka päivä uutisissa ja kaikenkarvaisissa viihdeohjelmissa. Kuntalaiset tuntevat paremmin valtakunnan kellokkaat kuin oman kuntansa nokkamiehet.
Kansalaisia kiinnostaa monien tutkimusten mukaan politiikka yhtä paljon kuin aikaisemmin. On paradoksi, että äänestysprosentit laskevat tästä huolimatta kuin lehmän häntä. Sitoutuminen on aikaisempaa lyhytjännitteisempää ja poliittiseen toimintaan osallistutaan vain omaa arkea lähinnä olevien asioiden kautta. Vanhukset ovat kiinnostuneita omista palveluistaan ja pienten lasten vanhemmat kouluasioista. Kulttuuri kiinnostaa joitakin ja yritysten toimintaedellytykset mietityttävät toisia.
Puolueiden pitäisi pystyä pohtimaan kunnan asioita teemakohtaisesti ja rakentamaan vuoropuhelua kirjavan kansalaisyhteiskunnan kanssa. Nykyistä avoimemmin toimivat lautakunnat voisivat Paloheimon mielestä olla yksi linkki puolueiden ja ja kansalaisten välillä.
Paloheimo uskoo, että myös ylikunnallisen demokratian vaje karkottaa ihmisiä uurnilta. Ylikunnallista päätöksentekoa pitäisi koota yhteen maakuntahallintoon. Terveydenhoito olisi keskeisin tällainen kokonaisuus. Tällä voitaisiin keventää kuntien tehtäväkenttää. Päätöksenteko maakuntaitsehallinnon uudistuksesta on kuitenkin hankalaa, koska puolueiden intressiriidat ovat kovia.
Ennen kaikkea vaalipallo on puolueilla. Miten vastata nykyihmisen haasteeseen? Muuta vaihtoehtoa ei ole. Paloheimon mukaan ei ole merkkejä siitä, että teemapohjaiset vanhusten, nuorten tai urheiluväen listat korvaisivat puolueet kunnissa.
Työtä riittää ja paljon.