Toivo Pekkasen nimeen on liitetty työläiskirjailijan leima hänen luokkalähtökohtansa takia. Useat tutkijat ja kriitikot ovat luetelleet hänet tämän linjan alkuna: Pekkanen - Siippainen - Viita - Linna. Näin Kauko Kare, Annamari Sarajas ja Iikka Vuotila. Tärkein haastaja oli Raoul Palmgren, joka väitöskirjassaan Työläis (Proletaari) kirjallisuus (1965) kiisti vain näiden olevan työläiskirjailijoita ja oikeastaan olevan rajatapauksia. Hänellä oli hyvin monikohtainen edellytysten luettelo, jonka perusteella hän saattoi lukea jonkun työläiskirjailijoiden kastiin.
Pekkanen ei täyttänyt keskeistä kohtaa, että hänen tuotantoaan värittäisi "työväenliikkeen aatemaailma tai ainakin köyhälistöläinen elämännäkemys". Liioin hänen pääasiallisena aihe- tai vaikutuspiirinään ei ollut köyhälistö. Mutta on muistettava, että Pekkanen irtosi tietoisesti lähtökohdastaan tahtoen tulla yleiskansalliseksi kirjailijaksi.
Pekkanen on raskas kirjailija sanottavan painokkuuden merkityksessä. Hän on myös monitasoisesti pessimisti edistyksen ja elämän tarkoituksen suhteen. Aihettakin oli. Taustana on ankea lapsuus, jonka dokumenttina on muistelmateos Lapsuuteni (1953). Se on yksi rehellisimpiä saamatta jääneen turvatun lapsuuden kuvauksia kirjallisuudessamme. Oikeastaan vain Teuvo Pakkalan Lapsuuteni muistoja (1885) on sen kaltainen.
Pekkanen alkoi naturalistina ja jatkoi realistina. Naturalismilla ymmärretään usein todellisuuden häikäilemätöntä kuvausta kaikessa rumuudessaan. Tämä ei ole olennainen tunnusmerkki, vaan se että naturalismi kertoo vain pintaa menemättä ilmiöiden taakse. Siinä se poikkeaa realismista, jossa on oltava avauksia ajatukselliseen todellisuuteen, jopa metafyysiselle tasolle. Usein se tapahtuu metaforien tai muun kuvallisuuden kautta. Todelliselta näyttävä, toden näköinen ei aina ole totuus, joka on syvemmällä tai korkeammalla.
Esikoisromaani Tientekijät (1930) on monella tavalla kiinnostava vaikka ei ehkä romaanina suuri. Se on Pohjois-Lappiin sijoittuva toimintaromaani, jossa suurkapitalisti Heikki Näre on päättänyt kääntää Suomen perinteisen etelä-pohjoisakselin ympäri, niin että Lapista tulisi Suomen varsinainen valtias ja sampo. Eikö tässä ensimmäisiä kertoja avaudu nykyään paljon puhuttu "pohjoinen ulottuvuus"?
Monilla tutkijoilla on ollut vaikeuksia suhtautua Pekkasen ei-realistisiin teoksiin. Tällöin on lähdetty siitä, että Pekkasen pitää olla realisti. Silloin modernistiset tekstit ovat poikkeamia tästä normista. Suhtautumisen vaikeutta osoittaa se, että ne kuitataan yleensä "kokeiluina".
Elämänfilosofiaa
Pekkasen 30-luvun modernistisen tuotannon innoittaja oli englantilainen erotiikan mystikko D. H. Lawrence. Mutta tämä ei ollut mikään yksittäinen ilmiö eurooppalaisessa ideamyllyssä. Hän on osa ns. vitalismia, joka tahtoi Lauri Viljasen sanoin nostaa esiin "verenlämpimät, maanläheiset 'telluriset' voimat" tiedostamattoman yöstä. Ja elämän palvonta puolestaan oli osa laajaa, 1800-luvun lopussa syntynyttä kulttuurista virtausta, jota kokoavasti on kutsuttu elämänfilosofiaksi.
Sen profeettoja ovat muun muassa Friedrich Nietzsche elämänvietin oppeineen, Henri Bergson uusine aikakäsityksineen ja Sigmund Freud syvyyspsykologioineen. Kaikki tämä voidaan palauttaa intuitiiviseen elämään järjen ja tieteellisen todistelun vastapainona. Taiteissa elämänfilosofia näkyy 1900-luvun alkupuolen lukuisissa modernistisissa virtauksissa.
Pekkasen kehitys ei ole suoraviivaista siirtymää realismista elämänfilosofiaan, vaan ne ovat koko ajan rinnakkaisia, niiden painosuhteet vain vaihtelevat. Jo alun novelleissa on symbolismia ja tulenkantajilta opittua ekspressionismia. Suurten romaanien Tehtaan varjossa (1932) ja Isänmaan ranta (1937) realismin väliin lomittuu elämänfilosofista modernismia.
Kuoleman porteilla
Sodan jälkeen Pekkanen alkoi kirjoittaa suurisuuntaisinta hankettaan, Kotka-eeposta, josta ehti valmistua vain kolme osaa käsittäen kaupungin norjalaisvetoisen grynderikauden 1870-luvulla.
Eepoksen vaatima valtava aineiston keruu ja muodonannon ongelmat kuluttivat kirjailijan voimia niin, että hän murtui vuosina 1948-49 ollen kuukausikaupalla sairaalassa. Pahin oli kesän 1949 aivohalvaus, joka vei tilapäisesti puhe-, kirjoitus- ja liikkumiskyvyn. Valtavin ponnistuksin ja kuin ihmeen voimalla Pekkanen hankki ne takaisin pystyen jatkamaan työtään.
Mutta käynti kuoleman porteilla oli vaikuttanut pysyvästi hänen kirjoitustapaansa ja muuttanut maailmankatsomuksen. Tämän merkkinä on ensimmäinen sairauden jälkeinen teos, allegorinen ja surrealistinen, osin kafkalaisvaikutteinen novellisarja Mies ja Punapartaiset herrat (1950).
Kuolinvuonna 1957 ilmestyi aforismikokoelma Totuuden ja kirkkauden tiellä. Pekkanen oli 1955 valittu Suomen Akatemian kirjailijajäseneksi V. A. Koskenniemen jälkeen, kun Pentti Haanpää oli torjunut tarjouksen. Akateemikkous edellytti eräänlaista kansakunnan opastajan tehtävää, ja sen Pekkanen halusi täyttää ajatusten tiivistelmien muodossa.
Koska hän tuli ammattifilosofien ahtaan piirin ulkopuolelta, hän ei ollut sidottu enempää Eino Kailan tavoin Wienin kouluun tai G. H. von Wrightin lailla brittiläiseen analyyttiseen filosofiaan. Hänen näköalansa olivat avarammat. Pekkanen saattoi juuri elämänfilosofiansa kautta auttaa suomalaisia selvyyteen. Sairaus ja siitä toipuminen johdattivat hänet myös kristinuskon pohjalta olemassaolon peruskysymysten ääreen.