Mannisen perheen neljän pojan katraan toiseksi nuorin aloitti huumeiden käytön 15-vuotiaana. "Oli merkkejä, joita ei silloin huomannut. Nyt tietää ne", Erkki Manninen sanoo. "Kaveripiiri muuttui, outoja poikia, joista ei kerrottu, keitä he olivat. Sen huomasi, että jokin salaperäinen heitä yhdisti. Liittolaisuus."
Kun ujo poika kertoi innoissaan pystyneensä diskossa juttelemaan ikätovereittensa kanssa, vanhemmat olivat vilpittömän iloisia ja kannustivat käymään siellä toistekin.
Vapauden tunne omasta entisestä minästä koukutti.
Kaksi vuotta myöhemmin eräänä yönä tuli puhelu sairaalasta. "Poikanne on täällä psykoosissa huumeiden takia, sanoivat."
Vanhemmat menivät paikalle oitis. "Poika ei edes tuntenut minua, vaan näki aluksi harhoja ja hätisteli meidät pois. Se oli järkytys."
Pienten epäilyn tunteiden varmistuminen myös vapautti. "Olimme kysyneet asiaa, mutta hän oli kieltänyt jyrkästi. Vähän loukkaantuikin."
Shokki antoi tunteen, että oli toimittava. Kotiin palattuaan vanhemmat tarttuivat puhelinluetteloon.
Poika kävi päihdeasemalla vuoden, mutta ei aikonutkaan lopettaa, vaikka perhe olisi puhunut mitä. "Pettymyksen uusiutuminen tuntui joka kerta pahemmalta."
Pönkkää ei pantu ovelle, vaikka tunteet olivat välillä vihaa, ja muu perhe koki jopa ulkopuolista uhkaa. "Näki miten hän painui yhä syvemmälle ja muuttui vieraaksi. Aineet muuttivat persoonaa. Moraali katosi, ja hän luuli itse toimivansa oikein."
Toisen käyttäjän itsemurha oli käänne. Poika halusi apua. "Tällä hetkellä hän on kuivilla. Meistä on mukava nähdä hänen kohentuneen. Perushuolesta ei kuitenkaan tahdo päästä irti."
Vanhemmat ovat aktiivisesti mukana vertaistukitoiminnassa.
Toivo on käyttäjien perheiden tärkein jäsen. "Se on ainoa, joka kantaa."