Berliinin muurin murtumista sävytti uskomaton toivon tunne. Unelmat paremmasta huomisesta tulivat toteen. Se velvoittaa yhä nyt, kun elämme tätä huomista.
Nuorimmalle sukupolvelle Berliinin muuri on jo kaukaista, outoa historiaa. Moni keski-ikäinen sen sijaan muistaa lähtemättömästi näinä päivinä tasan 20 vuoden takaiset muurin murtumista koskevat uutiset, joita oli vaikea seurata liikuttumatta.
Eurooppa oli tuolloin syvässä muutoksen tilassa, sen olivat kaikki jo oivaltaneet. Aistittiin se Oulussakin, kun lokakuun lopulla 1989 Mihail Gorbatshov keräsi vierailullaan katujen varsille valtavat väkijoukot. Hän näytti symboloivan jotain aivan muuta kuin aiemmat neuvostojohtajat.
Mutta kukaan ei osannut odottaa, että yksi lipsautettu lause Itä-Saksan televisiossa avaisi kaikki padot ja saisi ihmiset Itä-Berliinistä virtaamaan muurille ja rajanylityspaikoista läpi ilman, että kukaan heitä estäisi.
Se oli ihme, jonka syvä merkitys oivallettiin heti. Jos Berliinin muuri murtuu, silloin kaikki muukin murtuu. Euroopan historiassa on aniharvoin eletty yhtä suurta ilon ja toivon hetkeä. Syksyä 1989 oli sävyttänyt myös pelko siitä, että Itä-Euroopassa meneillään ollut valtava murros kääntyy väkivallaksi. Berliinissä unelma paremmasta huomisesta muuttui todeksi tässä ja nyt.
On vaikea keksiä, mihin asiaa nyt oikein vertaisi. Elämme nimittäin Euroopassa vieläkin keskellä sitä parempaa huomista. Suursodan uhka, suljetut rajat, miehitetyt valtiot, kahlitut kansalaisvapaudet - kaikki ne ovat historiaa.
Tämä kehitys ei 20 vuotta sitten ollut mikään itsestäänselvyys. Ei esimerkiksi heti tiedetty, kuinka Saksa yhdistyy, jos edes yhdistyy. Kaikki eivät sitä toivoneet.
Myös lännessä pelattiin omia pelejä. Ratkaisevana syksynä Britannian pääministeri Margaret Thatcher vakuutti Gorbatshoville, etteivät Britannia ja Länsi-Eurooppa oikeasti toivo Saksojen yhdistymistä. Avautuneiden arkistolähteiden mukaan Gorbatshov vastasi, ettei toivo hänkään.
Silti se tapahtui, mistä kiitos kuuluu ennen muuta saksalaisille itselleen. Silloinen Länsi-Saksan liittokansleri Helmut Kohl oli historiallisen hetken tasalla.
Euroopan sydämeen syntyi jälleen yhtenäinen suuri Saksan valtio, jota Thatcher niin lyhytnäköisesti pelkäsi. Ei tehty mitään valtioliittoa, vaan käytännössä Itä-Saksan osavaltiot sulautettiin Länsi-Saksaan. Malli oli kustannuksiltaan kallis mutta rakenteeltaan kestävä.
Saksan itäosissa on yhä sosiaalisia ja taloudellisia ongelmia. Jotkut jopa nostalgisesti haikailevat DDR:n ajan tiettyä turvaa, varmuutta työpaikoista ja joitakin muita piirteitä, joissa aika on kullannut muistoja. Kuvat Berliinistä 1989 palauttavat mieliin, mitä kansa elämästä silloin oikeasti ajatteli.
Yhdistyminen onnistui hyvin. Uusi Saksa on Euroopassa ollut rakentava tekijä, jossa ääriliikkeet niin oikealta kuin vasemmalta ovat jääneet torsoiksi. Maata johtaa nyt DDR:ssä kasvanut nainen. Angela Merkelin asema voi tuntua meille itsestään selvältä, mutta 20 vuotta sitten moinen näky olisi ollut uskomatonta utopiaa.
Eräänlainen paradoksi on, että Saksa on vahvistuessaan samalla vähitellen jotenkin kadonnut pois suomalaisesta horisontista. Kauppasuhteet ovat vahvoja, mutta saksalaista keskustelua, kulttuuria ja politiikkaa seurataan nykyään varsin niukasti. Kielen osaaminenkin on hiipunut.
Yksi selitys siihen löytyy maailman globalisoitumisesta, mutta se on huono selitys. Saksa on Suomelle aina erittäin merkityksellinen valtio, eikä Saksan tuntemusta kannata laiminlyödä.