Hyvin sujuneet Palestiinan presidentinvaalit ovat jo avanneet harvinaisen tilaisuuden edistää Lähi-idän rauhaa. Sovinnon puheet olisi vain nopeasti voitava muuttaa teoiksi.
Sunnuntain vaaleissa valittu Palestiinan uusi presidentti Mahmud Abbas on saanut todellisen lentävän lähdön. On kuin kaikki olisi alkamassa alusta: keskusteluyhteys Israelin ja Yhdysvaltain johdon kanssa näyttää heti avautuvan, ja toiveet Lähi-idän rauhan etenemisestä ovat saaneet aivan uutta tuulta purjeisiinsa.
Kaikki tämä ennen kuin Abbas itse on ehtinyt tehdä varsinaisesti mitään.
Ratkaisevaa tässä onkin se tapa, jolla hän presidentiksi päätyi. Edesmenneen Jasser Arafatin seuraajakysymys ei syössytkään Palestiinaa kaaokseen, vaan siellä kyettiin järjestämään vapaat ja olosuhteisiin nähden hyvin sujuneet presidentinvaalit.
Toisin sanoen Palestiinan uudella johdolla on kiistaton demokraattinen, omalta kansalta saatu mandaatti. Minkään ulkopuolisen tahon painostus tai ääriliikkeiden häirintä ei pilannut vaaleja. Palestiina astui Arafatin jälkeiseen aikaan arvokkaasti, ja samalla palestiinalaiset itse petasivat uudelle presidentilleen tilaisuuden, joka ei varmaankaan toistu. Juuri tällä hetkellä rasitteena eivät ole vanhat umpikujat, eivät edes vanhat terrori-iskut.
Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä suuremmaksi kasvaa todennäköisyys uusista umpikujista ja uudesta väkivallasta. Siksi Abbasin nopea liikkeellelähtö on tärkeää, ja siksi oli myös hyvä, ettei Yhdysvaltain presidentti George W. Bush aikaillut Palestiinan uuden presidentin kutsumisessa Washingtoniin. Lähi-idän ratkaisujen avaimista monet ovat yhä Valkoisessa talossa, mutta eivät suinkaan kaikki.
Israelin parlamentti hyväksyi maanantai-iltana maan uuden laajapohjaisen hallituksen. Pääministeri Ariel Sharon pystyi niukin naukin viemään oman uhkapelinsä läpi. Tämä tarkoittaa, että Gazan vetäytymissuunnitelman synnyttämä sisäpoliittinen sekasorto Israelissa on ainakin toistaiseksi ohi, ja Sharon kykeni vakiinnuttamaan oman asemansa.
Tälläkin on ratkaiseva merkitys alueen rauhanprosessin etenemiselle. Sharon ei enää ole Israelin poliittisen äärilaidan panttivanki, ja ennen kovan linjan johtajana tunnettu pääministeri nojaa nyt työväenpuolueen tukeen parlamentissa. Sharon on luonut nahkansa tavalla, joka asettaa myös häneen aivan uudenlaisia toiveita.
Ylivoimainen enemmistö israelilaisista ja palestiinalaisista haluaa, että mahdollisuudet tavalliseen elämään palautuisivat. Palestiinalaiset ääriliikkeet ja israelilaiset kiihkouskonnolliset ryhmät eivät suostu mihinkään kompromisseihin, ja niiden jäljiltä koko alue on kärsinyt yhä pahemmasta väkivallan kierteestä. Politiikassa maltilliset voimat näyttävät kuitenkin juuri nyt saaneen yliotteen.
Tästä kaikesta on vielä pitkä tie siihen, että itsenäinen Palestiina ja Israelin valtio voisivat jonain päivänä elää rauhassa rinnakkain. Nyt puhutaan vasta siitä, että edes keskusteluyhteys osapuolten välillä palaisi. Kaikki vanhat ja vaikeat kiistakysymykset odottavat yhä ratkaisuaan.
Mutta vähäinenkin toiveikkuus on uutta viime vuosien synkkyyden ja pessimismin jälkeen. Sunnuntain vaalien jäljiltä Lähi-idän alueella on kaksi demokratiaa: Israel ja Palestiina. Vanha kansainvälisen politiikan sanonta väittää, että demokratiat eivät sodi keskenään, ja nyt se periaate joutuu toden teolla koetukselle.
Palestiinassa toivotaan Abbasin kykenevän kohentamaan myös taloutta. Sen kautta alueen vakaus kasvaisi olennaisesti ja siinä muut, etenkin Israel, voivat häntä auttaa.