On taas se aika vuodesta, jolloin elämä alkaa uudestaan. Syntyy uusi ehta minä, joka jättää entisen turmiollisen elämän taakseen ajatusta nopeammin. Kirjaimellisesti.
Uuden elämän kynnyksellä kaikki tuntuu mahdolliselta. Pää on täynnä hyviä aikeita ja motivaatio korkealla. Juoksen kesällä maratonin, laihdun kymmenen kiloa, pidän tipattoman tammikuun, paastoan ja lopetan kaikki paheeni. Annan perheelleni aikaa, pidän yhteyttä ystäviini. Opiskelen ranskaa ja filosofiaa sekä säästän rahaa.
Todellisuus hyppää nopeasti silmille. Jotakuinkin loppiaisena kaikki palaa ennalleen.
Lapsenusko kaikenkarvaisiin vippaskonsteihin on häkellyttävää. Halu olla hoikka, lihaksikas ja hyväkuntoinen on vahva, ja siihen rakoon on markkinavainuisten on helppo iskeä.
Aikaa ja rahaa palaa, rasvaa ei. Omista niskavilloista on vaikea saada pitävää otetta. Itsekuri, jos mikä, on taitolaji.
Ihminen on siitä kumma kapistus, että mikään määrä tietona pidettävää informaatiota ei riitä, jos mieli ei halua ottaa sitä vastaan.
On kiva uskoa, että tökötin hierominen reiteen silottaa appelsiini-ihon tuosta vaan. Myös rasvasiepparit kuulostavat kokeilemisen arvoisilta. Pari pilleriä suuhun ja rasva on eliminoitu.
Lihaksia saa, kun liimaa masun päälle muutaman sähköimpulssia syöttävän lätkän, vääntää nupit kaakkoon ja antaa hytkyä. Paastotakin voi paastoamatta, jos kieltäytyminen ei ole oma juttu. Vaakatasossa viihtyvä saanee järisyttäviä tuloksia köllöttelemällä lämpöisessä pussissa.
En minä sillä, toki kokeilla saa. Ehkä edellä mainittujen konstien käytölle voi joskus olla jopa peruste. Harvemmin tosin.
Mutta aina joku kuitenkin onnistuu elämäntaparemontissaan. Kipinä liikuntaan syttyy, järkevä ruokavalio alkaa tuntua hyvältä ja terveempi elämä palkitsee enemmän kuin mukavuudenhalu. Yleensä onnistujan resepti on yksinkertainen - realistiset tavoitteet, kosolti malttia, tarpeeksi aikaa ja sitkeyttä.
Viinin lipityksen tai tupakan polton voi lopettaa äkäisestikin, mutta kunnon kohotus ei onnistu hosumalla eikä taikatempuilla. Perille vieviä oikoteitä ei ole.
Maratonille tai liki sadan kilometrin hiihtoon ei kannata haaveilla vielä maaliskuuksi, jos joulukuussa ei jaksa kävellä korttelia ympäri.
Pohjakunnon rakentaminen vie aikansa. Se on työlästä ja puuduttavaakin. Viikosta toiseen lenkkiä lenkin perään juosten, kävellen ja hiihtäen. Punttisalia ja lihashuoltoa. Kipeitä lihaksia, mustuneita varpaankynsiä, paleltuneita sormia ja kolhuisia polvia. Satoja kilometrejä liikettä, satoi tai paistoi.
Niin kulunut lausahdus kuin tämä liekin, tärkeintä on, ettei anna periksi. Ensimmäiset lenkit ovat aina vaikeita. Kilometrikin voi olla tekemätön paikka. Henki ei kulje, jalat ovat hapoilla ja sydän pyrkii kurkusta kartanolle.
Urakka on kuitenkin siitä kiitollinen, että päivä päivältä se helpottuu. Siinä missä tammikuussa läkähtyi ladulle kympillä, maaliskuussa menee samalla hikimäärällä jo useampi. Kesän alkaessa voikin sitten kirmata kuin varsa laitumella lumen alta paljastuneilla pururadoilla pitkiäkin pätkiä. Se tunne on kaiken vaivan arvoinen.
Säännöllisessä harjoittelussa on se vinha puoli, että se kiilaa elämää terveellisempään uomaan väen vängällä. Ruokavalio järkevöityy, päihteiden käyttö vähenee, unen laatu paranee ja stressitaso laskee. Kilot karisevat, lihakset vahvistuvat ja energiaa riittää myös muuhun elämään entistä paremmin. Ehkä sinne ranskankurssillekin tulee lähdettyä.
Kaikkien ei tarvitse rakastaa urheilua eikä huhkiä hikipäässä pitkin maita ja mantuja. Mutta niille, jotka todella haluavat aloittaa uuden liikkuvan elämän: Viekää ne Laihdu kotisohvallasi ja Lihaskimpuksi liikkumatta -opukset iltalenkillänne lähimpään kierrätyspisteeseen.