Sitä ei vielä tiedä paraneeko polvi pojasta Vähäkankaan juoksijaperheessä, mutta ainakin akillesjänteet pyritään pitämään paremmassa kunnossa kuin isällä aikoinaan.
Jukka Vähäkangas, kolmella vuosikymmenellä lähtötelineisiin kyykistynyt pikamenijä sanoo, että valmennukselliset virheet on heidän perheessään tehty. Satasen juoksijana uraansa aloittelevan Tatu Vähäkankaan, 15, ei tarvitse jystää päätään seinään niin kuin isänsä.
"Minun aikoinani pikajuoksuharjoittelu oli maitohapossa uimista. Kun leireillä nähtiin Mennean treenaavan, niin tehtiin heti kaikki perässä ja tuplana. Maalaisjärkeä ei ollut päässä yhtään", isä Vähäkangas sivaltaa.
"Juoksin 20 vuotta ja vasta viitenä viimeisenä aloin ymmärtää, että pikajuoksu on tekniikkalaji; kiitos silloisen valmentajani Jaakko Kemolan. Ominaisuuksissa minulla ei ollut koskaan puutteita, mutta tekniikan sain kuntoon uran loppupuolella. Vasta sitten kun treenasin puolet vähemmän, pääsin satasella lähemmäs kymmentä kuin yhtätoista."
"Minulla oli aina loistavia valmentajia ja opin heiltä mielettömästi hyviä asioita. Siihen aikaan menetelmät vain olivat sellaisia. Asioita ajateltiin liikaa kestävyysurheilun näkökulmasta", Vähäkangas sanoo.
Tyvestä puuhun
pää edellä
Tatu Vähäkangas kuuntelee hiljaisena isänsä ja valmentajansa jutustelua. Nykymeininki on toista; puuhun pyritään nousemaan yläpää edellä eikä kiirettä pidetä. Kärsivällisyys on urheilussa päivän sana. Pojalla sitä on, isällä ei ollut. Tahtoa sen sijaan on molemmilla.
"Tatu kysyi minulta pikkupoikana saunassa, että isä, tuleeko minusta joskus kova pikajuoksija. Sanoin, että tulee, mutta se kestää. Ala-asteikäisenä hän ei ollut mitenkään erityisen nopea. Viime talvena sain huomata, että poika on parempi kuin minä saman ikäisenä. Hän on mennyt minusta ohi. Lisäksi hänen tekniikkaansa on jo nyt parempi kuin minulla koskaan", Jukka Vähäkangas kertoo.
Isä on tasoittanut rataa pojalle kokemuksiensa avulla. Jukka Vähäkankaan ura juoksijana alkoi omatoimisesti: vuonna 1975 nuorukainen polkaisi vanhemmilleen kertomatta Kiistolan talolle Pyrinnön toimistolle ja ojensi vapisevin käsin viiden markan setelin. Sillä hän lunasti lisenssin ja alkoi urheilla.
Tatu Vähäkangas on kulkenut isänsä mukana kentillä pienestä saakka.Tukea ja kannustusta on ollut aina tarjolla. Eikä huippu-urheilu näinä päivinä muutenkaan ole samanlaista kuin 1980-luvun vauhdikkaina aikoina. Myös urheilevat ihmiset ovat erilaisia. Jukka Vähäkangas sanoo, että ennen oltiin valmiimpia kokeilemaan omia rajoja pitemmälle.
"Menetelmät ja varsinkin asenteet ovat pehmentyneet. Takavuosina urheilijoille voitiin sanoa mitä tahansa; sellaista, mistä jouduttaisiin nyt tilille. Nykyurheilijat ajattelevat itse eivätkä kulje laput silmillä. Ja näin sen pitää ollakin", Jukka Vähäkangas sanoo.
Palloilijoita
he eivät ole
Pikajuoksu valikoitui Tatu Vähäkankaan lajiksi luontevasti. Kaikkea yleisurheilua on kokeiltu, mutta satasessa vain on sitä jotakin.
"Totta kai teen tätä omasta halustani. Harjoittelu ei ole koskaan tuntunut ahdistavalta, eikä sitä jaksaisikaan, jos tuntuisi", tuumaa juniori Vähäkangas. Treenejä on paljon, parhaimmillaan kuudesti viikossa, mutta aikaa jää myös kavereille ja koululle.
Ennen pikajuoksua Tatu Vähäkangas kokeili palloilua, kuten isänsäkin juniorina. Jukka Vähäkangas seisoi aikoinaan kärppäjunnujen maalissa, kun ei osannut luistella sitten yhtään. Tatu Vähäkangas taas pelasi junnuna pesistä. Nopeus olisi riittänyt, mutta peli ei napannut.
"Yleisurheilua oli ehkä ympärillä valmiiksi niin paljon, että siihen ajautui luontevasti. Eikä ole kaduttanut yhtään", Tatu Vähäkangas sanoo.
Isä-poika -valmentajasuhde on vaativa juttu. Vähäkankaitten tapauksessa homma toimii molempien mielestä hyvin, eikä mökötyspäiviä kuulemma juuri vietetä.
"Tai minulla ainakin on niitä vähemmän", virnistää Tatu Vähäkangas.
Vastuu siirtyy
pikku hiljaa
Oulun Pyrinnön juoksijoita valmentavan Jukka Vähäkankaan ryhmässä on kymmenen nuorta urheilijaa, puolet tyttöjä ja puolet poikia. Isä sanoo, että oma poika saa joukossa vähiten huomiota. Kuinka paljon sitä sitten riittääkään muille, sillä valmentaja vaikuttaa syvästi omistautuneelta asialle.
"Vaimo saattaa toivoa, että joku muu valmentaisi Tatua, mutta en millään malttaisi olla syrjässä. Toisaalta teen itseäni pikku hiljaa tarpeettomaksi ja siirrän vastuuta hänelle itselleen. Tatun on se kuitenkin joskus otettava."
Jukka Vähäkangas sanoo, että tulevaisuuteen on tällä hetkellä vaikea nähdä. Sitä mihin juoksija ja valmentaja ovat viiden vuoden kuluttua yltäneet, ei tiedä kukaan. Suunnan näyttää syksyllä alkava urheilulukio. Neuvoja alkaa silloin tulla muiltakin kuin isältä.
"Myönnän, että minua huimaa luovuttaa Tatu toisten käsiin", Jukka Vähäkangas pohtii haikeana.
Jalan jäljillä -juttusarjassa kerrotaan perheistä, joissa lapsi tai lapset ovat perineet lajin jommalta kummalta vanhemmaltaan. Sarjassa on aiemmin esitelty Helena, Katja ja Tuomas Takalo (27.3.), Jaana ja Saku Ronkainen (3.4.), Jarmo ja Matti Korhonen (3.5.), Miika ja Matias Juntunen (13.5.) sekä Maarit ja Joonas Sihvonen (1.6.).