Lauri Ahtinen on palannut edellisyönä Barcelonan helteestä jokseenkin koleaan oululaiseen suveen. Silti miestä hymyilyttää ja tarinaa riittää.
Ja mikäs on hymyillessä, kun käsissä on juuri painosta tullut esikoisarjakuva-albumi Melankolian kolme huonetta ja keittiö.
Albumi tai pikemminkin kovakantinen sarjakuvakirja näyttää graafisena esineenä todella hienolta ja on sisältäkin juuri sellainen kuin tekijä on sen ajatellut.
Kirja on sisustettu noin 160:llä kolmen ruudun mittaisella oivalluksella. Nämä sivun täyttävät stripit ovat pelkistettyjen kuvien ja tekstien avulla synnytettyjä kohtauksia, jotka naurattavat, ihastuttavat tai vihastuttavat riippuen lukijan pipon kireydestä.
"Kun juttelin kustannustoimittajan kanssa kirjan sisällöstä, niin esiin nousi sellainen genre, että kaikki jutut edustavat jotakin makua. Huono maku pelkästään huonon maun vuoksi - sellaiset jutut me karsittiin heti pois. Haluttiin, että kirja voi jotenkin edustaa jonkinlaista makua, ettei se pyri pelkästään shokeeraamaan."
Ruutuja vaipan
vaihdon lomassa
Esikoiskirjan julkaisu tuntuu luonnollisestikin hienolta ja "helpottaa aikuisen miehen identiteettikriisiä".
"Sanoinkin kustantajalle, että tyhmiähän te olette, kun alatte minun kanssani jotain sopimuksia tekemään. Tekisin tämän kirjan teille vaikka ilmaiseksi. Olisin antanut työt julkaistavaksi aivan jollakin riistodiilillä. Minulle on tärkeintä, että joku lukee kirjan."
Lauri Ahtisen elämässä viime vuodet ovat olleet varsin kiireisiä, sillä kirjan lisäksi mies on pukannut maailmaan yhteistyössä vaimonsa kanssa sekä lapsen että gradun.
Kaiken muun ohella hän pääsi viime marraskuussa ensimmäistä kertaa vakituiseen työsuhteeseen eli Oulun Rajakylän kouluun maahanmuuttajanuorten opettajaksi.
"En vieläkään käsitä, että olen oikeasti siirtynyt työelämään, kun on ollut koko ajan jotain muuta puuhaa siinä sivussa."
Sarjakuvan julkaisu näyttikin yhdessä vaiheessa Ahtisen lukuisista projekteista kaikkein epävarmimmalta.
"Aloin piirtää näitä sarjakuvajuttuja luentojen taustalla joskus vuoden 2008 alussa. Näytin niitä kaverille, joka rohkaisi jatkamaan. Kotonakin vilauttelin niitä ja tuli sellainen olo, että näitähän voisi tehdä enemmänkin."
Yhdeksän kuukauden epätoivo
Ahtinen oli aikaisemmin tehnyt koko sivun sarjakuvajuttuja, joissa oli paljon ruutuja ja tekstejä. Uusi tiiviimpi ilmaisumuoto osoittautui oivalliseksi ilmaisukeinoksi kaiken opiskelun ja lastenhoidon lomassa.
"Kun sarjakuvassa on kolme ruutua, niin voi ihan hyvin ensin tehdä yhden jutun ja sitten vaihtaa vaipat."
Parissa kuukaudessa Ahtinen oli saanut tarpeeksi kolmen ruudun juttuja valmiiksi. Hän alkoi pommittaa niillä sekä pieniä että isoja kustantamoita.
"Vaivuin epätoivoon yhdeksäksi kuukaudeksi, kun mistään ei kuulunut mitään. Tammikuussa valittelinkin kavereille, että alan tehdä jotain täysin erilaista - kuvitettuja pitkiä novelleja. Juuri kun kerroin tätä juttua, niin WSOY:lta soitettiin ja sanottiin, että me tykätään ihan älyttömästi tästä kirjasta ja halutaan julkaista se. Kyllähän siinä tuli sellainen epätodellinen fiilis."
Myrkky, Hotakainen, Ranta, Putro
Lauri Ahtisen sarjakuvaharrastus ulottuu kauemmaksi kuin vain viime vuoden alkuun.
Kun Ahtisen äiti piti Raahessa kuvataidekoulua, ei ollut ihme, että poika-Laurikin harrasti piirtämistä ja sarjakuvia.
"Kun kävin äskettäin vanhempien luona Raahessa, niin löysin vanhojen tavaroitteni joukosta joskus viidennellä tai kuudennella luokalla tehdyn päiväkirjan, jossa oli hävyttömiä piirroksia sarjakuvamittaan tehtyinä. Muistan elävästi, kuinka silloin kopioinnin kohteena oli Myrkky-lehti."
Ahtisen nykyisten sarjakuvien suoranaisia esikuvia on vaikea löytää.
Taiteilija itse nimeää kolme suomalaistaiteilijaa, jotka ovat kolahtaneet häneen.
"Kari Hotakaisen Finnhits oli aivan älyttömän hieno teos. Siinä on surullisia yhden sivun tarinoita miehistä ja naisista. Sitten arvostan Ville Rantaa sarjakuvataiteilijana todella paljon. Myös Raahesta kotoisin olevan Samuli Putron uusi levy oli sellainen ahaa-elämys. Levystä aistii jotain hengenheimolaisuutta", sanoo Lauri Ahtinen.